Ylistyslaulu kansanvene Siljalle
Silja on ollut yksi elämäni parhaista hankinnoista ja se on avannut aivan uuden maailman Saaristomeren syleilyssä. Hyvin nopeasti kävi selväksi, ettei tuo vanha ja natiseva puinen kansanvene ole vain kulkupeli vaan sillä on ihan oma sielunelämänsä. Rakastan sen lämpimiä pintoja, kaunista väriä ja tuttua tuoksua, kun hyppään kannelle lastaamaan eväitä ja irrottamaan köysiä.
Kyllä oli haikea viikonloppu. Sateinen ja syksyinen ilmakin sopi hyvin vallitsevaan mielialaan. Purjehduskausi nimittäin päättyi osaltamme viime viikonloppuna ja edessä oli viime viikonloppuna veneen nostaminen. Ei se varmasti muuten olisi kaihertanut niin kovasti, mutta ensi kaudella venettä ei yhteisestä päätöksestä lasketa vesille lainkaan. Vaikka syy on mitä ihanin ja odotetuin, niin täytyy myöntää, että viimeisellä reissulla tuli vähän itku. Tosin raskaus on saanut minut itkemään milloin mitäkin, mutta ikävä venettä kohtaan taisi tulla ihan muutenkin. Sain kyyditä Siljan yksin nostopaikalle vielä kerran sumuisessa syyskuun aamussa ja hetki oli kaihoisa. Kun kaikki oli illalla vihdoin valmista, kapusimme saunan lauteille lämmittelemään ja aloitimmekin yllättäen iloisen muistelun kaikista Siljan kanssa siihen mennessä tehdyistä seikkailuista. Ja niitä mahtui tähänkin kesään taas monta!
Silja on ollut yksi elämäni parhaista hankinnoista ja se on avannut aivan uuden maailman Saaristomeren syleilyssä. Hyvin nopeasti kävi selväksi, ettei tuo vanha ja natiseva puinen kansanvene ole vain kulkupeli vaan sillä on ihan oma sielunelämänsä. Rakastan sen lämpimiä pintoja, kaunista väriä ja tuttua tuoksua, kun hyppään kannelle lastaamaan eväitö ja irrottamaan köysiä. En ole aikaisemmin ollut kosketuksissa saaristoluontoon ja en oikeastaan edes tiennyt, tuoko se minulle yhtä onnellisen tunteen kuin mitä metsässä retkeily esimerkiksi tekee. Mutta jo viime vuonna tuli nopeasti selväksi, että nautin suuresti merestä ja pienistä saarista, joissa vierailimme. Vaikka tämänkesäiset seikkailut olivat vain pintaraapaisu koko saaristosta, oli oloni silti aina ihanan rauhaisa kesäsisillä aalloilla. Kävimme pienillä luonnonsatamilla evästämässä, uimassa ja keräilemässä kiviä. Suunnitelmat tälle kesälle olivat alunperin paljon suuremmat, mutta koska alkuraskauden huonovointisuus, kovat helteet ja täysin tyyni keli rajoittivat kulkua loman aikana, päädyimme aina seikkailemaan päivämatkan päässä kotilaiturista. On kuitenkin tosi jännä, miten ajantaju katoaa purjehtiessa ja sitä jotenkin vain katoaa merelle. Jossain kohtaa huomaakin, että on ollut auringossa aamusta iltamyöhään.
Tämän kesän seikkailuilla rantauduttiin mm. Sandössä, Höglandissa ja Dalskärissä. Eniten taisin tykästyä uuteen kohteeseen Sandön saarella, sillä sieltä löytyy todella upea särkkä, jota pitkin voi kävellä pitkälle merelle. Sandö sijaitsee Dragsfjärdin länsipuolella Högsåran lähellä ja purjeveneellä sinne ei pääse perille asti. Mekin jätimme Siljan kauemmas ankkuriin ja uimme rantaan. Tunnelma oli hyvin iloinen ja vauhdikas, sillä vierailimme siellä juhannuspäivänä. Höglandista tuli yksi luottopaikoistamme, koska se oli sopivan matkan päässä Kärran kotisatamasta ja sinne oli helppo rantautua. Höglandissa kiertää kiva luontopolku ja siellä pääsee helposti uimaan. Kävimme Höglandissa useasti eväsretkellä, mutta saaren lampaita en nähnyt siellä kertaakaan (haistoin vain). Dalskär oli kotisatamasta kauimpana ja matkaa sinne oli muutaman tunnin verran. Siellä oli aina hyvin rauhallista ja olimme monesti saaren ainoat vierailijat. Evästimme ja kiertelimme saarta kaikessa rauhassa. Tämän postauksen kuva on napattu juurikin Dalskäristä, kun teimme sinne syyskuussa viimeisen reissun koko perheen voimin. Kaikki kyseiset satamat ovat sattumoisin luonnonsatamia, koska niistä pidän kaikkein eniten. Hyviä vierasvenesatamia lähellä ovat Helsingholm ja Högsåra, jossa kannattaa käydä lounastamassa ainakin Farmorscafessa.
Vaikka rantautuminen saariin ja evästäminen ovat kivaa vaihtelua monen tunnin purjehdukselle, nautin menosta myös ilman määränpäätä. Monesti vain purjehdimme sinne, mihin tuulet olivat suotuisat, katselimme kirkasta merta, yritimme pitää lukua miljoonista meduusoista ja olimme ajatuksissamme. Se on Siljalla ollut parasta, vaipua johonkin oman mielen syvyyksiin ja tuijotella merta. Kesän paahtavassa helteessä ja tyvenessä heitimme kiinni sidotun lepuuttajan laidan yli ja kelluimme veneen perässä vuorotellen viilentymässä. Vauhti oli hädintuskin puolitoista solmua, mutta vedessä se tuntui yllättävän kovalta. Söimme eväskeksejä, täytimme ristikoita ja kuuntelimme radiota vailla huolta ajankulusta.Päätimme aamulla tuulen suuntien perusteella mihin lähtisimme purjehtimaan. Tänä vuonna näin vain yhden hylkeen. Kohtaaminen tuollaisen ison merieläimen kanssa on aina yhtä sykähdyttävä ja tulen niistä tapaamisista tosi onnellisiksi. Hylkeillä on tapana nousta pintaan kellumaan veneen peräaalloilla, silloin kun ympärillä on ihan rauhallista.
Meillä oli kertakaikkisen ihana kausi Siljan kanssa ja olisin ollut valmis jatkamaan vielä lokakuun puolelle. Puuveneissä on kuitenkin tosi tärkeää saada vene kuivaksi ennen pakkasia, joten emme voineet venyttää retkiämme enää yhtään pidemmälle. On aika siis siirtyä seuraavien juttujen pariin, mutta tuntuu, että viikonlopuista puuttuu jotain, kun ei enää pakata eväsreppua ja lähdetä veneelle.
