Fillarimatka kotiin sujui tänään tavallista surumielisemmissä merkeissä. Pysähdyin toviksi katselemaan Töölössä kuolleen pyöräilijän muistoksi tuotua kummituspyörää. En tuntenut pyöräilijää, en voi ymmärtää miksi autoilija ajoi tahallaan tämän kumoon. Vaikkei kauhea tapaus koskenutkaan minua henkilökohtaisesti, kosketti ja koski se minuakin.

Aamulla tuntui, että moni autoilija oli erityisen varovainen ja huomioi kaksipyöräisillä kulkevia liikenteessä poikkeuksellisen paljon. Jos muuta hyvää tällaisesta tragediasta ei synny, niin toivottavasti edes se, että kaikki ajattelevat liikenteessä muita hitusen aikaisempaa enemmän. Toivottavasti huomaavaisuus kantaa vielä silloin kun uutisointi tapauksesta loppuu.

Tiedän monia ihmisiä, jotka välttelevät kaupungissa pyöräilyä, koska heitä pelottaa. Vaikka pyöräilen joka päivä, minuakin pelottaa välillä. Pyöräilystä en kuitenkaan suostu luopumaan. Enkä voisikaan, sillä pyöräily on sekä raha- että aikataloudellinen valinta, ainoa järkevä keino päästä suhaamaan kodin, työpaikan ja treenien väliä. Mutta se on myös periaatekysymys. Mitä enemmän minua pelottaa, sitä sinnikkäämmin koen velvollisuutta pyöräillä, jotta joskus ne aremmatkin liikenteenkäyttäjät uskaltavat tulla mukaan. 

Pelottavimmat tilanteet liikenteessä syntyvät niissä kohdissa, joissa kenellekään ei tunnu olevan täysin selvää, miten ja mihin suuntaan kukin on menossa: pyöräteiden yhtäkkisissä katoamisissa (vanha stadilainen sanonta: loppua kesken kuin Helsingin pyörätie), ajoradalle/ajoradalta siirtymisissä, huonoissa ratkaisuissa kaikkien kannalta. En varsinaisesti nauti ryhmittyessäni bussien lomassa ja autojen valoistalähtökiihdytystä häiriten, mutta jos en halua taluttaa neljää viimeistä korttelia töihin, niin on vain tehtävä. En haluaisi madella kevyen liikenteen väylällä turisteja väistellen, mutta siinä minun on ajettava. En jaksaisi aina huomautella jalankulkijoita siirtymään pois pyöräkaistalta, mutta joudun niin tekemään liikennemerkkien ja selkeiden merkitsemistapojen puuttuessa tekemään. Uskon, että sääntöjen selkeyttämisellä ja eri liikennemuotojen kaistojen entistä selkeämmällä erottelulla päästään jo pitkälle.

En kannata vihanlietsontaa liikenteenkäyttäjien kesken, uuvatteja ja muista välittämättömiä typeryksiä löytyy niin jalankulkijoiden, fillaristien, mopoilijoiden kuin autoilijoiden joukosta. Esitin jo keväällä Pikainen kysymys hitaille pyöräilijöille -postauksen yhteydessä toiveeni kaikille liikkujille, jotka ovat hieman uudelleenmuotoiltuna alla:

Rakas fillaristi: Näytä käsimerkkejä kääntyessäsi. Noudata liikennesääntöjä. Älä aja jalkakäytävällä. 

Rakas jalankulkija: Seuraa muuta liikennettä, älä älypuhelintasi. Älä juokse autojen ja pyörien eteen. Noudata edes hiukan ennalta-arvattavaa kulkusuuntaa. Jos seisot keskellä pyöräkaistaa ja pyöräilijä soittaa sinulle kelloa, älä huuda/pui nyrkkiäsi/katsele ylöspäin (oikeasti, mitä sieltä taivaalta on oikein tulossa?). 

Rakas autoilija: Seuraa muuta liikennettä, älä älypuhelintasi. Opettele risteyksiin liittyvät väistämissäännöt. Kunnioita ajoradan kanssasi jakavaa pyöräilijää. Älä pysäköi pyörätielle.  

Ja mikä tärkeintä:

 Vaikka kuinka vituttaisi liikenteessä, ethän tapa kanssakulkijaasi?