Neljä pientä mokaa ja mitä niistä opimme
Mokaileminen ei ole niin vakavaa. Oikeastaan haluaisin kannustaa mokailuun ja virheiden tekemiseen ihan jo senkin takia, että usein ihmiset pelkäävät kuollakseen törttöilyä. Jos kaikki menisi aina putkeen, niin maailma voisi olla vähän tylsempi paikka, sillä mitä ihmettä kertoisimme muille elämästämme. Ohessa on neljä aivan arkipäiväistä tilannetta, jotka kaikki syystä tai toisesta muuttuivat ehkä vähän huvittaviksi ja kaikista näistä voi oppia jotain. Yksi suurin opetus voisi olla: älä ota itseäsi niin vakavasti.
Meillä oli Sarandan kanssa lukijabrunssi Vallilan Stoorissa lauantaina. Oli ihanan inspiroivaa ja tuntui, että tietyt asiat nytkähtivät hitusen verran eteenpäin. En tosiaankaan osaa sanoa mitkä asiat, mutta jotain maagista tapahtuu jokaikinen kerta, kun samanhenkisiä ihmisiä kokoontuu yhteen. Meitä oli bloggaajista paikalla Aino Kokonainen Elämä Edessä, Minna Vegan Like Me, Susan Eleganssi ja Anna Kaunis Arki sekä tietenkin mahtavia lukijoita, joita ilman tätä koko hommaa ei edes tulisi tehtyä <3 En voi kyllin korostaa verkostoitumisen ja yhdessä tekemisen tärkeyttä. Sehän on oikeastaan koko elämän suola.
Mutta se moka lauantailta! Olin ratikassa kotia kohti menossa kun päätin poistaa kuvia kamerastani. Poistin sitten kaikki, eli myös ne kuvat, joista olin suunnitellut postausta brunssista. Pasmat menivät täysin sekaisin, enkä ole kyennyt koko viikonloppuna edes miettimään mitään muuta postauksen aihetta. En ns päässyt yli insidentistä.
Mitä tästä opimme: Ensinnäkin, tyhjennä muisti vasta kun olet siirtänyt kuvat kameralta ja toisekseen, älä takerru ja jää vellomaan tunteeseen, mikäli jokin asia ei menekään kuten ajattelit. Move on.
Viime viikolla lähdin ratikkapysäkiltä kotiin päin tullessa oikomaan. Mielessäni polleana partaani hekottelin että muut eivät olekaan tajunneet tätä oikoreittiä ja pääsen ohittamaan muut kävelijät. Kävikin sitten niin, että löysin itseni polvia myöten hangesta jumissa. Oli vähällä, etten joutunut ryömimään takaisin kävelytielle. Kun selvisin tästä sinne oikealle oikoreitille, oli se jään peitossa ja meinasin kaatua useaan otteeseen. Tämän kaiken ne muut ratikalta kotiinpäinkävelijät joutuivat todistamaan. Mutta se oikominen kannatti: ehätin kaikesta noloilusta huolimatta letkan ekaksi kun pääsin takaisin kävelytielle. Ego ei sittenkään ollut totaalisen murskana, hehe.
Mitä tästä opimme: Nolaa itsesi useammin ja huomaat, ettei se ole niin vakavaa. Jatkossa kannattaa etenkin talvisaikaan unohtaa ne oikoreitit. Kallo haljenneena ja nöyryytettynä noin 15 sekunnin ajansäästö ei ehkä ole sen arvoista.
Töissä olin kirjoittamassa liitutauluständiin tekstiä kyykyssä. Havahduin, kun ravintolanomistajamme koira Kunkku olikin tullut käymään kahvilassa ja moikkasin tätä iloisesti ja kovaäänisesti, niinkuin vain tuttua koiraa tervehditään. Eräs tunnettu poliitikko sattui siinä parin metrin päässä olemaan ja tervehti takaisin yhtä innokkaana, joskin vähän ihmetellen. En sitten millään kehdannut alkaa sössöttämään, että ”tolle Kunkullehan minä vaan moikkailin…”.
Eilen sattui samantyyppinen tapaus kotipihalla. Olin varma, että näin siskoni ja moikkasin silleen vähän höhlän kuulosesti, niin kuin vain omaa siskoaan tervehditään. No eipä ollutkaan siskoni, vaan joku ihan muu. Puolustuksekseni sanon: ei ollut rillit päässä.
Mitä tästä opimme: Aina ei tarvitse korjata tilannetta, vaan pidä toinen siinä luulossa, että moikkasit häntä. Jos taas korjaat tilanteen, voi edessäsi olla nauruntäyteinen hissimatka yhdessä siskoksi luulemasi henkilön kanssa. Hissikiusaantuneisuudesta ei tietoakaan.
Ja vielä se neljäs kömmähdys: tanssin ja leikin gorillaa poikaystävälleni (jep, ihan yleinen tapa, että äidyn tanssimaan hänen nähtensä). Ne gorillan kädet olivat kuitenkin vähän turhan letkumaiset, ja löin itseäni leukaan, jonka seurauksesta puraisin alahuultani kipeästi.
Mitä tästä opimme: tanssi enemmän, mutta onko pakko esittää gorillaa? Jos taas haluat pullean alahuulen, on tämä ihan jees niksi.
Miten sinä olet mokaillut viime aikoina?