Mietteitä onnellisuudesta

Hupsis. Reilu kuukausi solahti postaamatta. Syy ei ole siinä, että olisi ollut niin kiirettä vaan päinvastoin.

Minullahan loppuivat työt pari kuukautta sitten eikä mitään uutta työtä ole tiedossa. Se onkin ottanut kovemmalle kuin arvasinkaan. Julkisesti avoimena on vain vähän paikkoja, jotka liippaisivat omaa alaani. Muutenkin on ollut vähän miettimisen paikka, mitä haluaisin jatkossa tehdä. Olen taipuvainen melankolisuuteen, ja liiallinen omien asioiden ajatteleminen saa mielen matalaksi. Matalalentoa, kuten tapaan sanoa. Lievää masennusta, diagnosoisi lääkäri. En muutu varsinaisesti surumieliseksi, vaan olo on kuin sementtiin jämähtäneellä: ei pääse liikkeelle vaikka kuinka haluaisin. Ja päivät täyttyvät aivojen turruttamisella: seuraan jo kolmea tv-sarjaa ja aloin jopa pelata Frozen-peliä (se on kyllä siskoni syytä! ;0).

Huomasin yliopistolla onnellisuutta käsittelevän luennon pari viikkoa sitten ja eksyin paikalle. Onnellisuustutkija Frank Martela oli tuttu naama jo julkisuudesta, sekin houkutteli. Tilaisuuden alkuun kävi ilmi, että järjestävä taho oli joku kristillinen hässäkkä ja meinasin karata samantien pois, mutta onneksi en lähtenyt. Oli ihan mielenkiintoista keskustelua, tosin suurin osa oli ihan tuttua juttua, kun genreä kerta seuraan.

Päällimmäisenä jäi mieleen se, että ei sitä onnellisuutta toinna niin kauheasti miettiä ja etsiä. On parempi keskittyä siihen, että tekee muita ihmisiä iloiseksi ja onnellisiksi.

Eikä se ole huono neuvo ollenkaan.

kola-nut-829934_640.jpg

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä

Lapsiperhe ei ole köyhä

Juliaihmisellä oli tässä pari viikkoa sitten hyvä kirjoitus otsikolla Miksei lapsilisää saisi sijoittaa? Siinä yhteydessä nousi tietenkin esiin se, että kun ei monilla perheillä ole varaa sijoittaa viittätoista euroa (tai mikä nyt missäkin rahastossa minimisijoitussumma onkaan). Kun lapsiperheet ovat köyhiä.

Mutta kun ei ole. Osa lapsiperheistä on köyhiä, mutta suurin osa ei ole.

Kaivelin tilastokeskuksen tietoja vuodelta 2014. Alaikäisistä lapsista kymmenisen prosenttia elää pienituloisissa (eli suomeksi köyhissä) perheissä. Eli parinkymmenen oppilaan luokassa on kaksi köyhän perheen vesaa ja loput 18 on perheistä, joissa tulot ylittävät köyhyysrajan. Voihan se olla, että menot on mitoitettu liian suuriksi tuloihin nähden, mutta virallisesti ei puhuta köyhistä (joka on siis määritelmän mukaan tulonsaaja, jonka tulot ovat 60% mediaanitulosta, lapsen kulutusyksikköpaino lasketaan tiettyllä kaavalla niin, että 14-vuotias vastaa aikuista). Kymmenisen prosenttia on hitusen vähemmän kuin väestössä keskimäärin (12%).

Tietyt lapset ovat todennäköisesti köyhemmissä perheissä: alle 3-vuotiaat (13%), yksinhuoltajan lapset (17%), suuremmat sisaruskatraat (vähintään kolme lasta: 15%).

Eikä lasten köyhyys ole enää kasvanut. Se kasvoi 1990-luvulta vuoteen 2008 asti, mutta on sen jälkeen pienentynyt.

PS. Tiedättekö ketkä ovat kaikkein köyhimpiä? Eläkeläiset? Höpöhöpö. Tietenkin nuoret aikuiset, 18-24-vuotiaat. 30% heistä elää köyhyysrajan alapuolella. Ja jotenkin tuntuu, että ajattelemme, että heidän kuuluukin olla köyhiä.

Puheenaiheet Raha Uutiset ja yhteiskunta