Mietteitä onnellisuudesta
Hupsis. Reilu kuukausi solahti postaamatta. Syy ei ole siinä, että olisi ollut niin kiirettä vaan päinvastoin.
Minullahan loppuivat työt pari kuukautta sitten eikä mitään uutta työtä ole tiedossa. Se onkin ottanut kovemmalle kuin arvasinkaan. Julkisesti avoimena on vain vähän paikkoja, jotka liippaisivat omaa alaani. Muutenkin on ollut vähän miettimisen paikka, mitä haluaisin jatkossa tehdä. Olen taipuvainen melankolisuuteen, ja liiallinen omien asioiden ajatteleminen saa mielen matalaksi. Matalalentoa, kuten tapaan sanoa. Lievää masennusta, diagnosoisi lääkäri. En muutu varsinaisesti surumieliseksi, vaan olo on kuin sementtiin jämähtäneellä: ei pääse liikkeelle vaikka kuinka haluaisin. Ja päivät täyttyvät aivojen turruttamisella: seuraan jo kolmea tv-sarjaa ja aloin jopa pelata Frozen-peliä (se on kyllä siskoni syytä! ;0).
Huomasin yliopistolla onnellisuutta käsittelevän luennon pari viikkoa sitten ja eksyin paikalle. Onnellisuustutkija Frank Martela oli tuttu naama jo julkisuudesta, sekin houkutteli. Tilaisuuden alkuun kävi ilmi, että järjestävä taho oli joku kristillinen hässäkkä ja meinasin karata samantien pois, mutta onneksi en lähtenyt. Oli ihan mielenkiintoista keskustelua, tosin suurin osa oli ihan tuttua juttua, kun genreä kerta seuraan.
Päällimmäisenä jäi mieleen se, että ei sitä onnellisuutta toinna niin kauheasti miettiä ja etsiä. On parempi keskittyä siihen, että tekee muita ihmisiä iloiseksi ja onnellisiksi.
Eikä se ole huono neuvo ollenkaan.
