Mä luovutin

Mä luovutin. Annoin periksi. Lopetin yrittämisen. Heitin hanskat kehään. Tein karhunpalveluksen itselleni. Mä pelästyin ja luovutin.

Heti diagnoosin saannin jälkeen julistin kovaan ääneen kuinka kukaan ei kerro mulle mihin pystyn ja mihin en. Pakotin kaikkia läheisiä lupaamaan, ettei kukaan muuta käsitystään musta eikä sääli mua tai mitään muutakaan. Lupasin ja toistin sitä, ettei mikään tuu muuttumaan. Mutta eihän se sitten niin mennytkään. 

Mä muutuin.

Jotenkin musta tuntu siltä, että jos en nyt jatka mun elämää ja vakuuta toisia siitä että kyllä elämä kantaa niin kaikki hajoo käsiin. En vaan olis uskonu missään vaiheessa et se hajoava osapuoli olisin mä itse. 

Yhtäkkiä Tiian tilalla oli want-to-bee-Super-Tiia. Tiia joka jaksaa, tekee, menee, hoitaa kaiken kuntoon ja selvii mistä vaan. Tiia joka ei väsy, johon ei satu, joka ei luovuta. Ei luovuta, ei koskaan.

Ja kyllähän mä saavutinkin. Repäsin itelleni työpaikan tyhjästä, kävin Suomenlinnassa, kävelyillä(pitkillä kävelyillä), aloin treenata todella kovaa, kävin siellä, kävin täällä enkä pysähtynyt. Ei muka ollut aikaa. Piti osoittaa kaikille, että kyllä mä selviin, huomaatteko kyllä mä jaksan. Mutta jokaisella kolikolla on kaksi puolta. Ja tämän kolikon toinen puoli oli täynnä itkua, väsymystä, uupumusta, fyysistä kipua väsymyksen seurauksena, syömishäiriö-oireilun uudestaan heräämistä, huonoa oloa, vihaa, itsensä pakottamista, ärsytystä ja katkeruutta.

Kun sain repäistyä itelleni työpaikan, olin valmis jäämään lomalle. Oisin tehnyt mitä vaan oikein kunnon lomasta, väsymyksen poisvievästä nukkumisesta, siitä että kaikki olisi valmista ja mun tarvitsisi van ilmestyä paikalle. Niin monena iltana itkin itteni uneen ja toivoin vaan, että joku tulis ja sanois ”Sä oot selvinny hienosti Tiia, nyt sä voit levätä mä hoidan sillä aikaa kaiken. Nyt on sun aika höllätä.”. Mutta kukaan ei tullut, koska mun defenssin myötä rakentunut uus identiteetti ei antanut kenenkään nähdä mitään heikkoa, huolestuttavaa yms. Muutenhan joku ois saattanut luulla et mä en selvii tästä, muutenhan joku ois saattanut huomata että mua pelottaa niin paljon etten edes ite pystynyt sitä käsittämään. Joten mä jatkoin vaan väkisin eteenpäin kulkemista, tai no väkisin eteenpäin repimistä.

Joskus vahvinkin voi olla heikko,
kaatua polvilleen,
murskautua kaiken alle.Joskus vahvinkin voi murtua,
käpertyä peiton alle
pystymättä estämään kyyneleitä.Joskus vahvinkin voi olla se
johon sattuu kaikista koviten.Joskus vahvinkin,
joskus minäkin,
kuten nyt.Kukaan ei voi pidättää kyyneleitä ikuisesti.

Nyt oli uus työpaikka, uudenlainen elämä muutenkin alkamassa ja kauheesti paikkoja joissa pitäis käydä nyt heti. Mun elämästä alko tulemaan suorittamista. Suoritin työpäiviä, suoritin vapaa-aikaa, suoritin kaikkea. Yritin löytää jonkun oloa helpottavan ruokavalion. No se päätty syömishäiriö-oireiluun, toisin sanoen mun syöminen muuttui miltein olemattomaks. Ja mitä enemmän mä suoritin, sitä enemmän mä väsyin ja samalla huomaamattani mä luovutin. Tuudittauduin tulevaisuuteen liikuntavammaisena. Tulevaisuudenkuvaan musta pyörätuolissa.

Olin jo alkanut jotenkin uskomaan siihen, että oon säälittävä-mihinkään kykenevä-rampa. Ja että jos johonkin pystyn niin se on ihme. Sitten viime lauantaina mun Supersankari sanoi suoraan kaunistelematta jotain tällaista(en tarkkaan kuunnellu, koska hösläsin taas omiani): ”Sä oot tuudittautunu noihin sun keppeihin. Kyllä sä pysyisit paljon enempäänkin ku mitä sä luulet, mutta vaikuttaa ku olisit luovuttanut. Suurimmaks osaks sä et edes tarvitsis noita keppejä.”

Että mä ärsyynnyin. On niin ärsyttävää kun joku, kuten oman elämän 2. tärkein ihminen(mä tuun aina olemaan 1. tärkein 😀 ), sanoo just sen mitä et haluais kuulla, mutta joka pitää niin kipeesti paikkansa että viimeistään siinä vaiheessa heräät siitä omasta kuplastas takas tähän maailmaan. Siinä tilanteessa lätsähtää ”asfalttiin” niin kovaa ettei unimaailmaan jääminen ole enää vaihtoehto, mutta välillä se mahaplätsi on juuri se mitä tarvii. Tajusin, että olin hukannu itteni ihan kokonaan. Että olin luovuttanut.

Kiitos Supersankarilleni karun totuuden esiin tuomisesta! Mä oon niin onnekas kun mulla on mun elämässä ihmisiä, jotka tarvittaessa sanoo todella suoraan asioita mulle. Muuten tää jääräpää ei niitä välttämättä kuuntelin saati ottais tietoonsa.

Näiden sanojen siivittämänä on hyvä alkaa ottamaan omaa elämäänsä takaisin:

This time this is my fight song
Take back my life song
Prove I’m alright song
My powers turned on
Starting right now I’ll be strong
I’ll play my fight song
And I don’t really care
If nobody else believes
Cause I’ve still got
A lot of fight left in me

 

Runo: https://rakkausrunot.fi/runot/5065/3032011/joskus-vahvinkin?order=field_kategoria&sort=asc

Laulu: Fight Song – Rachel Platten

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *