Tänään töistä kotiinpäästyä ensimmäiseksi oli suunta lenkille koiran kanssa, sitten perusruokailua, joulukuusen suoristamista seitsemännen kerran (kyllä, mieheltä meni hermot) ja joululihapullien paistamista. Kaiken touhun lomassa ehdin ottaa lasin viiniä ja höpötellä hetken äitini kanssa plus sekä känätä että puhua vakavasti parisuhteesta mieheni kanssa. Aika hyvin yhdelle illalle.

Tämän kaiken aikana, jossain välissä sisälläni kasvoi kiitollisuuden tunne. Minulla on tämä kaikki. Miten se on mahdollista? Viime vuodet ovat olleet monin tavoin rankkoja, ehkä eniten työpoliittisesti. Minä en ole oikein viihtynyt, ylityötunteja on kertynyt ja olen ollut jaksoittain aivan käsittämättömän väsynyt. Mieheni ehti myös ajaa itsensä piippuun viime talvena, kumpikin on siis käynyt loppuunpalamisen rajoilla. Tämä syksy on kuitenkin ollut hyvä. Olen löytänyt uuden suunnan, mies on palannut samaan vanhaan mutta uudella innolla. Kumpikin on ollut tyytyväinen ja ”palautunut” hitaasti lähemmäs ominta itseään. Ehkäpä juuri siitä syystä viime aikoina on käyty vakavampia keskusteluja ja välillä huudettu ja mykkäkouluiltu. Mitä luksusta, kun moiseen lapsellisuuteen on ollut aikaa ja voimia!

Siksipä olen kiitollinen niistä vaikeistakin hetkistä ja vähemmän positiivisista keskusteluista. Minulla kulkee taas ajatus, jaksan ja uskallan sanoa, seistä ajatuksieni takana. Pääsen vihdoin viimein arjessani kehittymään, ajattelemaan ja menemään eteenpäin. Olen niin kovin kiitollinen siitä, että minulla on vierelläni mies, joka haluaa minun parastani ja jaksaa kannustaa vaikkakin välillä sitten tekeekin sen mököttämällä. Hiljaisuus pakottaa minut miettimään, mitä tapahtui ja avaamaan lukkiutunutta tilannetta. On upeaa, että minulla on taas voimia siihen. Voimia olla parempi minä, voimia kasvaa ihmisenä.

Arkeni ja elämäni on niin hyvää, että melkein hävettää. Juuri nyt ei paljon kannata puhua arjen luksuksesta, kun koko arki on yhtä luksusta.