Discoilua ja tuskanhikeä
Mies ja minä juteltiin tuossa joululomalla, että jos vaikka yritettäisiin aktivoitua tekemään pieniä ja kivoja, hiukan meidän perustyylistä poikkeavia juttua aina silloin tällöin. Ei joka viikko tai joka kuukausi eli no stressi, minä voisin vaikka pitää silmäni auki ensimmäistä aktiviteettia varten. Ajattelin, että voisi olla aika kiva käydä discossa tai yökerhossa, en ole sellaisessa ulkoillut muistaakseni ainakaan 10 vuoteen. En osaa tanssia, ainoastaan ketkuttaa peppua mutta kun sitä takalistoa on siunaantunut 10 vuodessa melkolailla runsaasti lisää, niin luulisi ketkutuksen edelleen sujuvan.
Bongasin sitten Södra Teaternin mainoksen (ks. kuva alla) Suomi-disestä Kägelbananin tiloissa. Sinne!
Liput olisi voinut ostaa etukäteen, mutta koska minä olisin tulossa Visbystä tuolloin 10/2 illalla ja miehelläkin oli iltavuoro, katsoimme parhaaksi antaa olla, kyllähän niitä lippuja aina ovelta saa? Huomasin sitten alkuviikosta että liput oli loppuunmyyty ja laitoin viestiä Facebookissa, että saahan niitä ovelta. ”Saa, saa mutta tulkaa ajoissa”. Njaa… No, minä oli kotona jo keskiviikkona, joten voinhan minä sinne sutaista heti kahdeksan jälkeen kun disco aukeaa, mies tulkoon perässä.
Discopäivän tunnelmaa latisti hieman alkava flunssa, mutta niistin vain ahkerasti nenää ja luukutin Armia & Dannya.
Varasin meikkiin ja tukkaan runsaasti aikaa (koska flunssa). Tukkaosuus sujuikin varsin mukavasti, pesin, kuivasin ja kiharsin ja tein sitten kuohkean, korkean ponnarin. Tiesin nääs, että ulkona on niin kylmä että pipo on must, muuten perii hukka. Naamaosuus olikin sitten haasteellisempi. Kuorin ja kosteutin, saadakseni tasaisen pinnan ja etekin rikkiniistetyn nenäparan alueen kuntoon. Primeria vaan kehiin ja sitten meikkivoidetta kevyesti taputeltuna. Juu, hyvä tuli mutta se nenänalue ei kyllä ollut mikään menestystarina, sain niistää joka viides minuutti joten adjö meikkivoiteelle. No, discossa on hämyisä valaistus, kukaan ei näe minun meikkaamatonta nenääni (optimismi ennen kaikkea!).
Operaatio ”Kaunistus maximus” vei kuitenkin niin kauan aikaa, että alkoi pukata hiukan kiirettä ja tuskanhiki rupesi nousemaan pintaan. Olin miettinyt vaattteet valmiiksi, mutta nehän olivat sitten ihan suosta kun niihin oli aika sonnustautua. Piti vaihtaa. Ei ollut mustia sukkahousuja, löysin ohuet leggingsit. Niissä oli tosin reikä haaroissa, joten en voinut laittaa mitä tahansa hametta. Ja kengät piti vaihtaa kun sukat eivät mahtuneet niihin. Ja sitten uudet kengät eivät sopineet hameeseen. Ja korvikset eivät sopineet ponnariin. Argh. Juoksin sitten asemalle, hikisenä ja ilman pipoa. Alla ainoa todiste, joka kaikesta siitä puunaamisesta on…
Kipitin hurjaa kyytiä Kägelbananille vain kohdatakseni 100 ihmisen jonon… Jaa-ha. Kellokin oli juuri kahdeksan. Ja kysymys kuuluu ”Onkos teillä kaikilla lippu?” ”Ei ole, ei ja ne ovat sitten muuten jo loppu.” What?! Sitten soittaa mies ”Minkä paidan laitan?” ”Yöpaidan”, vastasin minä, ”tämä discoreissu on tuhoon tuomittu”.
Perjantai-illan viihdykkeeksi jäivät kinkkuvoileivät, iso tuopillinen ginger alea jäillä ja tunti discovideoiden katselua youtubesta ennen aikaista nukkumaanmenoa. Näin bailaa keski-ikäiset.
