Se suru

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet varsin raskaita. Olen ollut väsynyt ja töissä on ollut kiirettä ja stressiä. Se on tuonut mukanaan tänne taas surun. Sen surun, joka koostuu yksinäisyydestä, läheisyyden puutteesta, lapsettomuudesta ja epäonnistumisen tunteesta. Siitä tunteesta, miten en ole onnistunut saamaan osaksi elämääni niitä asioita, joissa miltei kaikki muut kolmekymppiset ovat onnistuneet.

Tällä kertaa suru ei ole ollut samaan tapaan lamauttava, kuin se joskus on. En ole itkenyt tällä kertaa suruani (vaikka muuten on tullut kerran tällä viikolla itkettyä), mutta paljon ovat pyörineet mielessä ne tutut kysymykset: Miksi minä? Siksikö minä? Ehkä joskus? Entä jos ei koskaan? Olen jälleen pohtinut myös sitä, miten oman demiseksuaalisuuden tunnistaminen oli helpotus, mutta samalla toi ymmärryksen siitä, että rakkauden ja kumppanuuden löytäminen on minulle siksi vaikeampaa tässä hektisessä maailmassa

Olen myös nyt viikonloppuna lukenut sen ainoan jutun, jonka tiedän kaltaisistani kirjoitetun viimevuosina suomeksi. Olen sydämessäni kiittänyt Joanna Palménia, jolla on ollut sydäntä ja rohkeutta kirjoittaa meistä, joista ei kirjoiteta tai puhuta. Olen kaivanut hänen vanhasta Lily-blogistaan tuon artikkelin tekoon liittyneitä päivityksiä ja kommentteja. Niitä on monta. Tuo yli kolmen vuoden takainen keskustelu on koskettanut, ahdistanut, olen samaistunut kommentoijiin ja samalla ahdistunut siitä, miten ulkopuoliset kommenteissaan määrittelevät myös minut. Jotkut ovat menneet ihon alle:

Kun kolmekymppisenä neitsyenä mietin, kuluuko elämäni kokonaan yksin, nämä ex-luokkakaverini pukivat leikki-ikäisille lapsilleen kurahaalareita. Seksi oli sivussa jossain, oman elämän tyhjyys niin iso, ettei sitä oikein kestänyt katsoa. Töitä oli, joo. Töiden jälkeen kotiin – yksin. Kenties lenkille – yksin. Ehkä kirjan lukua – yksin. Ehkä se viikoittainen harrastusryhmä – josta taas kotiin yksin. Välillä jonkin kapulan tai koneen välityksellä viestejä kavereilta, jotka veivät minttuliisaa ja jukkatapania eskariin tai pulkkamäkeen. Tai puoliso oli palaamassa kolmen viikon työmatkalta, ihanaa taas olla yhdessä. Ja minä yksin. Välillä yksinäinen, välillä en, mutta aina vaan yksin.

Tuon ylläolevan on kirjoittanut nimimerkki helenainen tämän merkinnän kommenteissa. Miltei jokaisen hänen sanoistaan voisin sanoa tai kirjoittaa itsekin.

Tiedän, että tämä suru väistyy taas ennemmin tai myöhemmin. Niin on käynyt ennenkin, niin käy tulevaisuudessakin. Ja joskus se tulee taas todennäköisesti takaisin. Se on kuin vuorovesi. Mutta kuten meri, johon kuun liikkeet aiheuttavat, ei suru kokonaan ole koskaan poissa, joskus se on vain kauempana ja piilossa. 

Enkä minä tiedä, katoaisiko suru elämästäni, vaikka saisin sen jonkun kanssa jonain päivänä jakaa. Luultavasti ei. Luultavasti tietty suru on niin syvällä minussa, että se tulee aina nousemaan esiin, sen muoto ja syyt voivat vain muuttua. Mutta jos elämässäni olisi kumppani, en ehkä joutuisi suremaan yksin, vaan voisin hakea tukea ja lohtua toisesta ihmisestä. Itkeä jonkun kainalossa. Ja kenties joskus tarjota samanlaista tukea ja turvaa kumppanilleni.

 

Ehkä jonakin päivänä.

Kommentit (2)
  1. Hei,
    Kiitos kun kirjoitat tästä. Tuo Palménin juttu on oikein asiallinen, ja minullekin tärkeä. Olen itse kolmekymppinen nainen, en myöskään ole koskaan ollut seurustelu- enkä seksisuhteessa kenekään kanssa. Koen myös, että olen epäonnistunut aikuisena. Inhoan Lilyn etusivun perhe- ja raskausblogeja, vaikka eihän se toki minulta pois ole, jos jollain on parisuhde ja lapsia.

    Ajattelisin, että on positiivinen asia, että pystyt kuvittelemaan, että voisit saada tukea ja lohtua kumppaniltasi, jos olisit suhteessa. Minusta tuntuu, että itselläni on viime vuodet ollut se ongelma, että en enää usko, että kukaan pystyisi kohtaamaan minua kokonaisena suruineen kaikkineen, saatikka että joku voisi lohduttaa minua.

    1. Minusta on surullista että sinä, moni muu kaltaisemme ja toisinaan myös minä koemme epäonnistuneemmee aikuisina, koska meillä ei ole parisuhde- ja seksuaalista kokemusta. Se kertoo jotain todella surullista meidän yhteiskunnastamme. Ainoa syy, miksi en itse aina koe näin, on se, että aina, kun tuo ajatus tulee mieleeni, yritän antaa itselleni henkisen Batman-läpsyn (kts. kuva alla), koska objektiivisesti katsoen, olen oikein erinomainen aikuinen miltei kaikilla mittareilla.

      [[{”fid”:”731816″,”view_mode”:”media_original”,”fields”:{”format”:”media_original”,”field_file_image_alt_text[und][0][value]”:””,”field_file_image_title_text[und][0][value]”:””},”type”:”media”,”attributes”:{”height”:”358″,”width”:”380″,”class”:”media-element file-media-original”},”link_text”:null}]]

       

      Minulle tulee surullinen olo, kun sanot, ettet usko kenenkään voivan kohtaamaan sinua kaikkine ominaisuuksinesi, hyvinesi ja huonoinensi. Tavallaan en usko, että kukaan voi koskaan ymmärtää toista aivan täysin tai täyttämään tämän kaikkia tarpeita, mutta toivon, että minä ja sinä ja muutkin kaltaisemme löytäisivät rinnalleen ihmisen tai ihmisiä, joilta saa tukea hyvinä ja huonoina hetkinä.

      Kiitos vielä kommentistasi. En tiedä miksi, mutta se aina hieman lohduttaa, kun saa muistutuksen, että ei ole ainoa näiden asioiden kanssa painiva ja yksinäisyyttään sureva, vaikka en tietystikään haluaisi kenenkään kärsivän yksinäisyydestä. Jätä toistekin kommenttia, jos haluat näistä asioista keskutella, tai laita sähköpostia tai viestiä FB-sivun kautta. Nuo molemmat löytyvät tuolta sivupalkista. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *