Koskettava lukuvinkki: Hullu kuin äidiksi tullut
Löysin Mutsie -blogin, kun etsin äitiysblogeja raskausaikana. En osannut valmistautua synnytykseen juuri muuten, kuin lukemalla synnytyskertomuksia blogeista. Irene jakoi synnytyskertomuksensa osiin ja muistan, kuinka odotin tarinan viimeistä osaa kuin kuuta nousevaa. Olinhan itsekin menossa kuukauden sisään synnyttämään. Samaistuin blogiin ja Irenen ajatuksiin vauvavuoden aikana, ja Mutsien sivut olivatkin koneellani klikkauksen päässä. En tunnistanut masennusta blogin teksteistä ja instagramista, kunnes Irene myöhemmin kertoi ”koliikkiäitiydestään”. Kirja Hullu kuin äidiksi tullut kertoo viiltävän samaistuttavan tarinan äitiyden mullistuksista ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Se itkettää ja naurattaa.
Oma raskausaikani oli kolmen ensimmäisen kuukauden jatkuvaa pahoinvointia, kivuttomia supistuksia (jestas mikä termi) ja loppuajan kömpelyyttä lukuunottamatta erittäin onnellista aikaa. Synnytys meni hyvin ja voin hyvin. Pääsin ajoissa liikkeelle ja olin keskustassa kahvittelemassa alle viikon ikäisen vauvan kanssa. Naurattaa vieläkin, kuinka vietimme kahvilassa ylimääräisen puolitoista tuntisen vain, koska vauva kävi itkemään välittömästi vaunuihin laitettaessa. En tietenkään uskaltanut kokeilla loppuisiko itku, jos työntäisin vaunuja pari metriä, joten tein monta tarkistusimetystä ja -vaipanvaihtoa. Kuinka pihalla olimmekaan! Tuntui silti luonnolliselta olla heti ihmisten ilmoilla, vaikka taidot eivät vauvan kanssa olleetkaan vielä hallussa.
Löysin silti tuttuja ajatuksia ja toimintamalleja Irenen kirjasta. Side vauvaan on jotain, mihin ei voi täysin valmistautua etukäteen. Kuten ei niihin kaikkiin tunteisiin, joita uusi rooli, hormonit ja väsymys aiheuttavat.
”Kun tulin takaisin, näin jo ulkoa olohuoneen ikkunasta, kuinka mies kantoi keinutellen kasvot vääränä karjuvaa vauvaa ympäri olohuonetta. Astuin anteeksi pyydellen sisään kotiovestani. Tunsin pistoksen sydämessäni – minulla ei ollut oikeuttaa ottaa vapaata tärkeimmästä tehtävästämme, joka kuului: pitää huolta vauvastamme, pitää hänet tyytyväisenä ja itkemättömänä.
Tunsin outoa huolta muiden vauvaani hoitavien ihmisten puolesta, Jaakonkin. Huolehdin, kuinka hän selviäisi monta tuntia itkevän vauvan kanssa. Tein kaikkeni, ettei hän ajattelisi sekuntiakaan, että lapsi oli virhe. Se oli minun aikaansaama virhe. Hänellä olisi ollut vasta nelikymppisenä aikaa tällaiseen, itkevän vauvan kanniskeluun. Olin valmis ottamaan suuremman vastuun vauvasta, jotta kaikki muut pysyisivät tyytyväisinä. Erityisesti hän ja vauva. Toisaalta en ollut lainkaan halukas ottamaan yhtään enempää vastuuta kuin mieskään. Se tuntui niin epäreilulta, kun olin sentään tehnyt suurimman työn siihen asti. Oksentanut kahdeksan kuukautta. Venynyt, tuskaillut, revennyt ja valunut. Miehen elämä jatkui ennallaan, hän kävi töissä ja harrastuksissa. Minusta ei ollut jäljellä enää mitään. Vain ja ainoastaan minua painoi valtava huoli ja vastuu.”
Etteikö saisi kipuilla ollenkaan menetetyn vapautensa puolesta? Sitä, että vauvan syntymästä lähtien on tarpeellinen koko ajan ja jatkuvasti. Välillä pidin täysin mahdottomana sitä, että vauvalla voisi olla heti uudestaan nälkä. ”Vastahan imetin! Eikö täällä enää pääse edes suihkuun?” Toisaalta tarrauduin ihanaan vauvaani niin, etten edes halunnut lähteä ruokakauppaa pidemmälle yksin. Halusin kontroloida päivien kulkua, ja olla mukana lapseni jokaisessa hetkessä. Allu hoiti Fridaa hienosti alusta lähtien ja luotin häneen täysin. Muille en jättänyt lastani vasta kun luotin että he hoitavat lastani juuri, kuten minä haluan häntä hoidettavan. Kontrollifriikki minussa saattoi kasvaa pari pykälää, mutta en muuttaisi toiminnassani mitään. Se oli minulle luonnollinen tapa kokea äitiyteni, oma leijonaemo sisälläni.
”Äitiydessä tarvitsee väkisinkin vertaistukea, usein myös ammattilaisen. Sellaisten naisten ja miesten apua, jotka auttavat jäsentämään omia ajatuksia, käsittelemään ylenmääräisiä huolia ja pelkoja ja palauttavat tarvittaessa maan pinnalle. Tukea ja tietoa tarvitsisi jo ennen äidiksi tulemista. Muutama terapiaistunto ei olisi pahitteeksi jo raskauden aikana neuvolassa.”
”Kun Jaakko eräänä iltana ehdotti, että menisin nukkumaan kahdeksalta ja hän hoitaisi vauvaa koko yön alakerrassa, se tuntui taatusti samalta kuin jos olisin vaeltanut kaksi kuukautta erämaassa ilman vettä ja ravintoa ja joku olisi sitten taluttanut minut pizzapuffetiin. Kun heräsin, olin kuin uudesti syntynyt. Uni. Se on parempaa kuin mikään maailmassa.”
Nautin vauvavuodesta, viihdyin kotona ja olin aktiivisesti mukana kerhoissa, jumpissa ja lounailla. Suurin syy oli ystävät, erityisesti uudet ystävät. Tietyt itkuiset kaudet selittyivät varmasti hormoneilla ja väsymyksellä, eivätkä kestäneet pitkään. Suurin huoli ja stressi äitiyslomalla tuli silti ulkopuolisilta tekijöiltä ja vaikuttivat omaani sekä perheeni tulevaisuuteen. Oli tiettyjä asioita, joissa sain epäoikeudenmukaista kohtelua ja koin itseni hylätyksi. Herkässä tilassa, elämän suuressa mullistuksessa jotkin jäljet eivät haalistu. Tunnetilojen kuvailu auttoi minua tunnistamaan myös omaa ahdistustani, valtavaa painoa rinnan päällä.
Hullu kuin äidiksi tullut antaa vertaistukea ja ymmärrystä synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mutta myös äitiyden tuomiin mullistuksiin. Kirja on kaikille, huolimatta sukupuolesta, tai siitä onko synnyttänyt. Se tuo vaietut asiat päivänvaloon ja tekee niistä aivan tavallisia. Niin, että me muut äidit nyt nyökyttelemme, kuinka kirjan tekstit olisivat voineet olla omasta kynästä, vaikka olemme olleet hiljaa tähän asti.
(Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut -kirja saatu Minerva kustannukselta.)
Lue myös:
Auttaako perspektiivi väsymykseen?