Aamulla laskeskelin yöllistä unisaldoa. Seitsemän tuntia. Yhteensä. Arviolta kaksi herätystä. Ehkä kolme. Muistikuvat on hataria. Väsyttää. Allu nukkuu vieressä. Frida hakkaa patteria tai taputtelee käsivarsiani ja yrittää repiä tatuointejani. Vaivun uneen tahtomattani. Havahdun siihen, että pieni kämmen läpsähtää kasvoilleni ja rutistuu nyrkkiin. 

Seitsemän tuntia. Sehän on yhtä paljon unta kuin ajalla ennen vauvaa. Ja silti kiristää. Kärsivällisyys laskee väsymyksen kasvaessa. Katselen epämääräisiä vaatekasoja ja tavaroita väärissä paikoissa. Väsyneenä kodin tasolle käy samoin kuin kärsivällisyydelle.

Ensimmäiset kuukaudet nukuimme Fridan kanssa pitkälle aamukymmeneen, ja vaikka yöherätyksiä oli kolmen tunnin välein, nukuin enemmän kuin ikinä työssäollessani. Tiesin kyllä olevani onnellisessa asemassa, ja uskalsin vain varovasti kertoa hyvistä öistä jos joku kysyi. Varovasti, jos lähellä sattuisi olemaan joku väsynyt äiti.

Ihmettelen ärtymystäni ja ajattelen muita äitejä. Oikeasti väsyneitä äitejä. Miten ihmeessä he selviävät päivistä, jos näilläkin unilla pakka ajoittain leviää? Kyllä siinä on ison kunnianosoituksen paikka. 

Ajattelen kirjoittavani ajatuksistani, lisääntyneiden yöheräämisten vaikutuksista ja yrityksistäni saada perspektiiviä väsymykseeni. Aamupalan jälkeen, Fridan aamupäikkäreiden aikana, istun koneelle ja hieron silmiäni. Mistä pitikään kirjoittaa?

Nyt, illan rauhallisina hetkinä viimeistelen kirjoituksen. Juon kolme tuntia sitten avatun oluen loppuun. Menen Allun kainaloon ja yritän päästä vielä perille elokuvasta. Näistä hetkistä en ole valmis luopumaan. En, vaikka tiedän, että Frida herää puolilta öin kuin pistoksen saanut. Iltaisin kaikki on mahdollista.