Äänet päässäni ja kaikki ympärilläni

Ohutta yläpilveä. Vaaleanpunaista glitterisadetta. Satumainen sinfonia. Vatsasta kouraisee, ja yhtäkkiä tekee mieli maalata.

Herkistelystä olen kirjoittanut aiemminkin, ja aion kirjoittaa vastakin, sen verran iso osa arkea se on. Ehdottomasti raivostuttavimpia ominaisuuksiani on aistiherkkyys. Kärsin melko maltillisesta mutta stressaavina aikoina häiritsevästä  ääniyliherkkyydestä ja misofoniasta:  kaihdan kakofoniaa ja tietyt toistuvat äänet raastavat aivoja. Syömisten äänten ahdistavuus on keskittynyt, kuten monella niistä oireilevilla – thank god -aivan tutuimpiin ihmisiin.

Äitini on aika äänekäs ja estoton syöjä, siinä missä minulla on vaikeuksia saada seurassa edes palaa alas kurkusta. Jo lapsena söin mielummin yksin – kirja seuranani – kuin äitini kanssa. Jokainen rouskahdus ja maiskutus kaikuu satakertaisena päässä, enkä voi ymmärtää miksi kaikkea pitää rapistella ja kolistella ja kaapia ja mytistellä. Hulluus on omassa päässäni, tiedän, mutta kaiken hillittömän, hengästyneen syömisen ääntelyn äärellä voisin käpertyä kirkumaan kädet korvillani. Muutama aiheeseen vihkiytynyt artikkeli on auttanut äiti-parkaa ymmärtämään edes vähän ahdistustani, aiemmin hän näytti olevan valmis murhaan minun kiristellessä leukaperiäni hänen maiskutellessaan autuaana massiivista mysli-jugurtti-marja-annostaan. Tiedostan että syömisen äänistä huomauttelu on äärimmäisen epäkorrektia ja intiimiä, ja siksi syönkin mieluiten yksin, vain oma rouskutus kallossani kaikuen.

Tuntoaistini on herkkä ja ehkä siksi tykkään kehon ja ihon hoidoista (jos niissä ei lääpitä liikaa eikä kosketa jalkoihin!) . Jos olisin varakkaampi, kotonani sijaitsisi aivan varmasti privaatti day spa, jossa valelisin itse kalpeaa kehoani erilaisin eteerisin öljyin ja testailisin naamaani kaikenlaista ihanaa luomukosmetiikkaa! Eräässä vanhassa kämpässäni oli vielä ah-niin-syntinen kylpyamme, ja tapanani oli tehdä kerran viikossa semisuisidaalinen kylpyhetki lilluen vaahtokylvyssä ja katsoen samalla hömppäsarjaa ammeen viereen tuolille sijoitetulta läppäriltä.. Onneksi sähköiskuilta vältyttiin. Lillumisen ja löllymisen ohella olen maailman tai ainakin Savon suurin päikkäreiden rakastaja. En vaan ihan helpolla keksi ihanampaa tunnetta kuin käpertyä työpäivän jälkeen lämpimän peiton alle, ehkäpä torkahtaen jotain musiikkia tai podcastia kuunnellen. Vartti ei riitä, tunti on jo jotakin! Kainalopaikka plussaa, yksin sikiöasennossakin oikein miellyttävää.

Vaikka minulla on herkät tunnot ja herkkä iho, en kaihda kipua. Olen kirjoittanut tatuoimisen miellyttävästä kivusta, ja muutenkaan en ole erityisen arka kolhuille. Treenaamisesta en sen sijaan pidä, koska inhoan kylmää hikeä, kuntosalin kelmeitä valoja, peilejä, ahdistavia urheilutoppeja ja hankalakäyttöisiä laitteita. Tatuointikoneen monotoninen surina rentotuttaa, kanssakeventäjien ähinä ja painojen kilkatus ei. Mielummin liikun lenkillä kuulokkeet korvilla tai tanssimalla trikoissani kotona  – silloin jos en ole nukkumassa päikkäreitä siis.

Kylmästä hiestä aasinsilta lämpötila-asioihin. Inhoan kylmää ja palelen usein. Kehitin viime talvena itselleni vieläpä kylmäallergian, joka oireilee kovalla viimalla paleltumien näköisillä läiskillä päästä perseeseen. Inhoan seisoskelua leikkipuistossa ja kaikenlaista staattista talvioleilua pihalla. Olen vasta aikuisella iällä tajunnut kiskoa ylleni toppatakkia ja pipoa, mikä sentään tekee muusta talviulkoilusta asteen miellyttävämpää kuin sukkahousuissa ja tennareissa tötöily. Hikoilukin on kyllä aika ahdistavaa ,mutta useammin se liittyy ahdistukseen kuin kuumaan lämpötilaan. Saunaan minulla on hankala suhde, vierailen siellä harvoin ja sokeana myyränä tunnen oloni turvattomaksi, mutta parhaimmillaan se on turvallinen tila. Uimahallin olosuhteista olen inissyt ennenkin, yleiset pesutilat ja saunat ällöttävät, paleltaa ja vituttaa. Sellainen kuiva,lämmin ilma on minulle optimaalisin. Kun mietin turvapaikkaani, on se auringossa kimmeltävä maisema.

Musiikki vaikuttaa aivoihin kuin sokeri tai seksi, ja sen kyllä huomaa! En tiedä olenko tässä tasaisessa korona-arjessa päässyt tänä vuonna minkään muun siivittämänä sellaisiin tiloihin kuin Yonan uuden albumin. Minulla ei ole minkäänlaisia laulunlahjoja, mutta mielessäni lauloin niin lujaa että autio aamujuna kaikui! En keksi ihan heti tilannetta, johon musiikki ei sopisi, se tuottaa lähes poikkeuksetta lisäarvoa tai on itsessään kaiken keskipisteenä. Keikat, festarit, konsertit…Minut löytää usein tanssilattialta tai eturivistä. En tiedä mistä minua rangaistaan, kun musikaalista osaamista on pyöreät nolla, koska uskon vakaasti että olisin mitä intohimoisin artisti. Ei auta kuin ihailla itseään parempia, ja elää heidän musiikkinsa kautta. Musiikki on pelastanut minut paitsi urheilulta, myös monelta ihan oikeasti vaikealta ja surulliselta asialta elämässä.

Kroppa kantaa kehomuistoja mukanaan,menneet kokemukset voivat tuntua kummallisina kipuina tai epämääräisinä häivähdyksinä. Joku tunne tuntuu hattaraisen vaaleanpunaiselta, joku aaltoilee akvamariinina. Kosketus saa kananlihalle. Kovat, toistuvat ja äkilliset äänet joihin en ole itse voinut vaikuttaa, kaikuvat korvissa: opettajan kova ja kipakka kirjoitus liitutaululle,sade joka ropisee taukoamatta peltiselle ikkunalaudalle, kolina kun joku imuroi vihaisena. Solut uusiutuvat seitsemän vuoden välein, pian minussa ei ole enää jäljellä yhtään solua, joka kuunteli yökaudet salkoon hakkaavaa lipputangon narua voimatta nukkua! Helpottavaa ja haikeaa. Olen eri kuin se, joka sai ilmastoinnin loputtomasta ulinasta aikaan niin kauhean hädän että happi meinasi loppua, mutta vielä solutasolla sama kuin silloin kun muutin nykyiseen kotikaupunkiini ja soitin saman tien vuokraemännälle, voisiko hän vaihtaa äänekkään jääkaapin hiljaisempaan.

kuva: Larm Rmah, Unsplash