Minä nukahdin käsivarsillesi
etkä sinä pilkannut minua,
kun heräsin
omaan pieruuni,
luulin sitä tervehdykseksi
ja tervehdin takaisin.
 
– Edith Södermalm (A.Holma- Kauheimmat runot)

♥

Onhan tuota tullut mokailtua – ehkä siis myös elettyä? Rapatessa roiskuu. Kotona kirjassa – blogin ihana nolouspostaus inspiroi miettimään omia häpeän hetkiä vuosien varrelta. Osa vieläkin nolottavia hölmöilyjä liittyy vuorovaikutustilanteisiin (joissa toisella/toisillakin osapuolilla saattaa toki olla osuutensa mutta häpeä on silti pitänyt ottaa jostain syystä omille harteille kannettavakseen), jotkut toilailut ovat tapahtuneet työelämässä ja moniin liittyy jonkun sortin kömpelyys. Häpeä ja hämmennys kulkevat alati seuranani, joten ei päivää ilman nolostelua!

Mieleeni tulee useampia kiusallisia hetkiä julkisissa kulkuneuvoissa. Esimerkiksi se, kun palasin kaverin kanssa Ruisrockista kolmen vuorokauden hikisen telttailun ja alkeellisen suihkuviritelmän jälkeen ja haisimme niin pahasti hielle, mudalle ja muille festariaromeille, että puoli vaunullista ihmisiä vaihtoi paikkaa. Tai se kun hajuhaittojen aiheuttaja oli matkassani kulkeva koirakaveri, joka päästeli anaalirauhasistaan kuvottavia lemuja kuljettajan suuntaan. Olen myös tietenkin jäänyt pois väärällä pysäkillä, hypännyt väärään suuntaan menevään junaan, joutunut soittamaan kaverin hakemaan minut vieraasta kaupungista keskellä yötä sekä maksanut sata euroa taksikyydistä missattuani päivän ainoan junan pikku kyläpahasesta kotiin.

Matemaattinen  ja aika-avaruudellinen lahjattomuuteni aiheuttaa usein aika suurtakin häpeää ja ikävyyksiä, mutta sieltä kepeämmästä päästä lie ne lukuisat kerrat kun olen laittanut lehti-ilmoitukseen väärän päivämäärän, puhunut väärästä vuodesta tai mennyt sunnuntaina tapahtumaan joka oli ollut edellisenä päivänä. Teen itselleni aivan liian tiukkoja aikatauluja, tarkistan kellonajat sataan kertaan ja ne menevät silti väärin, ja sössin aina kaikki laskutukseen liittyvät asiat. Kerran saavuin juhlatamineissa ja käsi ojossa muistamaan läheiseni merkkipäivää vain todetakseni että olen paikalla päivää liian aikaisin ja porukka oli vasta siivoamassa ja leipomassa. Lisäksi olin kertonut juhlaseuralaiselleni väärän lahjatoiveen, ja tämä ojensi muutenkin jo hieman kyrsiintyneelle päivänsankarille totaalisen ei-toivotun lahjan autuaan tietämättömänä tilanteen kiusallisuudesta.

Muuttohommat ovat aina mielenkiintoisia rupeamia, ja taisin täällä kirjoitellakin kuinka viime muutossa kommentoin portaissa vastaantulevaa työhaalareissa lompsivaa miekkosta (miesmakuni tietäen todennäköisesti avohoidossa oleva psykopaatti tai jalkapanta nilkassa kulkeva huumekuriiri) ystävälleni ytimekkäästi että ”Panisin!”. Valitettavasti miekkosen ninjamaisen äänettömästi seuraavan kulman takaa ilmestyvä tyttöystävä ei näytänyt ilahtuvan palautteestani..
Olen myös onnistunut saamaan kutsun jäkispeliin eräältä erityisen laiskalta ja kehnolta muuttomiekkoselta (kieltäydyin) sekä jättämään lähtiessäni kalliin käsintehdyn villamaton opiskelijakämppääni koska ”peräkärry oli jo niin täynnä” (äitini riemu oli käsinkosketeltava kun tekoseni myöhemmin paljastui). Eräässä muutossa matkassa ollut pieni hoitokoira järsi hihnansa poikki kyllästyessään seuraamaan muuttopuuhia, lähti juoksentelemaan pitkin katuja ja meidän piti etsiä sitä muuttotyypin kanssa autolla ajellen – Otus löytyi onneksi erään pihan roskakatoksesta.

Tykkään siivota toisten kotona, ja kerran touhusin tällaisen siistimispuuskan vimmassa tuttavan luona kauhoen roskikseen kaikkea kuiteista kaljapulloihin. Pitkin pintoja suihkiessani bongasin pöydältä lojumasta myös ihmeellisen oksanpätkän, jonka nakkasin oitis roskien sekaan. Tuttavuuden ilme oli melkoinen, kun hän alkoi tiedustella kepukan perään, ja oma pakokauhuinen katseeni varmaan vielä kuvauksellisempi, kun tämä informoi kyseessä olevan ystävänsä jostain spessupuusta valmistama jointin käärimiseen tarkoitettu värkki. Kerkesin jo miettiä puolustuspuhetta ja vähän omia hautajaisianikin valmiiksi sillä aikaa, kun kaiffari syöksyi pihalle penkomaan roskista. Onneksi tuo maaginen tikku löytyi moskan seasta ja (vielä) tämä moka ei koitunut kaveruuden kohtaloksi.

Asiakastilanteissa on aina mokailun ja itsensä nolaamisen riski. Kerran onnistuin tokaisemaan vailla minkäänlaista pohjustusta iäkkäämmälle pariskunnalle että ”Olettekos kuolemaa miettineet?”, joskus taasen puhuttelemaan erästä asiakasta suurieleisesti väärällä nimellä puolen tunnin ajan, kunnes hänen puolisonsa korjasi asian hieman ärsyyntyneenä. Eräässä tapaamisessa kalenteriani kaikkien nähden selaillessani tajusin liian myöhään, että olin piirtänyt parhaillaan huoneessa olevan henkilön nimen kohdalle suuren pääkallon. Yksi typerimmistä hetkistäni oli, kun istuin tapaamisessa vajaan tunnin toisen jalkani päällä, ja lähtiessäni hakemaan kalenteria tunnoton nilkkani vääntyi ja kaaduin lattialle asiakkaan edessä – en kerran vaan kahdesti. Olen myös itkenyt ennen palaveria ja kuivannut naamani siniseen servettiin josta huomasin jälkeenpäin irronneen kivasti väriä, sekä poistunut kesken Teams-kokouksen oksentamaan. Viime kuussa pakenin tylsästä koulutuksesta sanomalla hätäpäissänui että minulla on lääkärin soittoaika ja sitten hiippailemalla kaupungille… niin että koko koulutusväki seurasi pakomatkaani ikkunasta.

Vaikka yleensä nolous on itse aiheuttamaani, muutamia myötähäpeänkin hetkiä muistan. Erityisen paljon hävetti, kun olimme äitini kanssa yhteisen lempiartistimme keikalla (#isoäitijutut?) ja nestehukan, kuumuuden ja varmaankin artistin ihanuuden huumaama äitimuorini pyörtyä tömähti keskelle klubin lattiaa. Koska kanssayleisö luuli tätsyn olevan helvetin humalassa, kukaan ei kiirehtinyt auttamaan. Onneksi äiti-ihmiseni on elopainoltaan vallan kevyt, joten sain raahattua hänet sivummalle, jossa joku miellyttävä mieshenkilö tuli vihdoin avuksi. Hain äidille lasin vettä ja vaikka hän tuskin kaatui kanveesiin vittumaisuuttaan, olisi kieltämättä tehnyt mieli heittää vesilasi mutsin naamaan.

Olin kerran fysioterapeutilla ja valittelin jumissa olevaa selkääni. Hän sanoi tietävänsä hyvän otteen sen niksauttamiseen, neuvoi, miten kädet laitetaan ja tarrasi minuun kiinni rusauttaen selkärankaa oikein kunnolla. Säikähdin aivan järkyttävän paljon koska hän ei kertonut millaisin ottein aikoi minuun tarttua, ja päästin niin sielua kylmäävän karjaisun, että fyssariparalla nousi pelon kyyneleet silmiin. Kumpi lie säikähti enemmän? Toinen säikyttelyteemainen tapaus sattui asuessani yhdessä ex-avopuolisoni kanssa. Olin suorittamassa ehdottoman pyhää ja yksityistä toimitusta eli föönaamassa hiuksiani, kun hän avasi vessan oven ja yllätti minut takaapäin. Hetkessä sekoittui aito säikähdys sekä jonkinlainen häpeä rumuudenhoitohetken intiimiydestä, ja aloin itkemään hysteerisesti. Veikkaan että tässä kohtaa tuli iso ruksi ”Ollako vai eikö olla yhdessä” -listan miinuspuolelle.

Kuten olen blogissa maininnut, olen kova tyttö itkemään. Kiihkeä keskustelu ihan mistä vain aiheesta saattaa saada kyyneleet kihoamaan silmiini. Muistan kuinka lukiossa aloin itkeä kesken delfiini-aiheisen monologini, eksän siskon luona kahvikutsuilla aloin itkuhuutaa jo eteisessä kun väittelimme kumppanin kanssa imetyksestä (!) ja todelliseen itkuhysteriaan päädyin samaisen eksän perheen joulupöydässä, jossa juttelimme lasten kasvatuksesta ja provosoiduin niin että jouduin poistumaan vessaan itkemään. Tilanteiden kiusallisuutta lisää se, että olen tosiaan vapaaehtoisesti lapseton (enkä sen puoleen kyllä hengaa delfiinienkään kanssa).

Ravintolassa on oivallinen tilaisuus töppäilyyn. Kun ystävällinen tarjoilija huikkaa ”Tervetuloa” ja itse vastaa siihen yhtä iloisesti ”Kiitos samoin”, alkaa lounas mukavan kuumottavissa tunnelmissa. Muita taattuja tapoja saada osakseen poskia punastuttavaa huomiota ovat esimerkiksi kukkaruukun huitaiseminen lattialle, luumutomaatin ampuminen vieraan ihmisen lautaselle tai se kun huutaa spontaanisti ”HYI!”, kun viereisen pöydän tyyppi röyhtäisee (aika noloa minusta kyllä sekin) syödessään. Kannattaa myös yrittää tilata ranskaksi vegeruokaa jolloin lautaselle saattaa ilmestyä kokonainen kana, tai unohtaa ottaa maksuväline mukaan kun on luvannut tarjota jollekin aterian (ilta loppuu vähän nihkeisiin tunnelmiin kun molemmat laskevat taskujen pohjalta kolikoita kasaan).

Tämä tapaus on jo melkein liian kamala kerrottavaksi, mutta vertaistuen vuoksi menköön nyt sitten. Olen kakannut housuuni vain kerran aikuisella iällä, mutta valitettavasti tämä tapahtui julkisella paikalla. Oli kaunis kesäinen iltapäivä ja suuntasimme kaverin kanssa ravintolalounaan kautta erääseen suurtapahtumaan. Jossain kohtaa iltaa vatsassani alkoi vääntää huolestuttavasti, mikä lie ruokamyrkytys sisuksissa velloi, eikä paahtava auringonpaiste parantanut oloa. Suuntasin bajamajaan vesiripuloimaan ja ajattelin totaalityhjennyksen jälkeen, että moisen suolentyhjennyksen jälkeen ei ainakaan ole enää mitään ulostettavaa. Voi kuinka väärässä olinkaan! Illan pääesiintyjä, pyrotekniikat, show´n loppuhuipennus, yleisö pomppii ja taputtaa… ja minulta lorahti paskat housuun! Vessaa ei näkynyt ihmismeren takaa, enkä kehdannut karjua kamulle, että nyt on kakka housussa. Spektaakkelin päätyttyä meillä oli kiire ehtiä illan viimeiseen bussiin, joten ei auttanut muu kuin istahtaa kirjaimellisesti kakan päälle. Istuimme vaitonaisina bussissa ja yritin arvioida hajuhaittojen suuruutta. Pujahdin omalla pysäkilläni äkkiä ulos suihku päämääränäni, mutta päätin vielä selittää – eli pahentaa – tilannetta laittamalla kaverille valkoisen valheen sisältävän viestin: ”Haisiko sinusta bussissa joku? Huomasin just että olin astunut koiranpaskaan!”.

….