Pupulandian Jennin julkaisi jo monia viikkoja sitten  postauksen Ei yhtään liikaa, ja teksti on pyörinyt siitä saakka mielessäni. Vaikka olemme joitakin yhteneviä arvoja lukuunottamatta suositun blogittaren kanssa persooniltamme varmasti kovin erilaisia, kirjoituksen  tunnelmat resonoivat minussa vahvasti. Millaista on olla, kun on aina vähän liikaa tai liian vähän? Millaista voisi olla, ellei aina sitä miettisi?

”Koko elämäni on ollut tasapainoilua omana itsenäni olemisen ja hyväksytyksi tulemisen ristitulessa. Ihannemaailmassa ne olisivat yksi ja sama asia – eikä se suinkaan tarkoita, etteikö elämä olisi yhtä jatkuvaa muutosta, oppimista ja kalibrointia.”, kirjoittaa Jenni.

Huterahkoa nuorallatanssia koen omankin oloni monin paikoin olleen. Olen väittänyt itseni kovettaen, ettei minussa ole murustakaan miellyttämisenhalua, mutta hei, kukapa ei tahtoisi että joku tykkää? Oma erilaisuuden kokemus on helppo haudata muiden auttamisen alle, mutta kuka lohduttaisi Nyytiä?

Lapsena äidiltä saamassani kullanvärisessä kalenterissa oli aforismeja, ja yhdessä niissä mainittiin feminismi. Siitä tai muistakaan ismeistä autuaan tietämättömänä kirjoitin pikkuvanhana eskarilaisena aforismin kohdalle: ”Minua ei ole koskaan sanottu feministiksi ,mutta tiedän miltä se tuntuu”. Vähänpä tiesin siitäkään, että lause oli enne, ja saisin sekä kuulla että tyhmänrohkeasti kertoa olevani feministi vielä monen monta kertaa.

Ilman aatteen nimeämistä olisin säästänyt tai ainakin venyttänyt montaa alkavaa ihmisuhdetta, välttänyt väännöt työpaikoilla ja somekeskusteluissa. Koska sisimmässäni asuu minnacanth tai mikä lie savolainen vastarannankiiski, mitä enemmän hakkaan femakkouden kanssa päätäni seinään, sitä vähemmän olen halukas päästämään siitä irti.

Olen rakastanut minulle tärkeitä miehiä ja naisia ja toivonut hyvää sellaisillekin  jotka minusta eivät ole pitäneet. Miesvihaaja en ole, sovinismia siedän huonosti – siis sellaista todellista, poissulkevaa ja vihamielistä. Vitsailla voin melkein kaikesta, ja teenkin niin, mutta se menee joko tunteisiin tai ymmärretään väärin. Jos kettuilen takaisin, tulkinta on että ”se ottaa kaiken tosissaan, ei sillä ole huumorintajua”.

”Varsinkin rakkauselämässä olen saanut usein tuntea, että tunteeni, innostuneisuuteni, varmuuteni ja herkkyyteni pelottavat muita. Se on saanut minut aika ajoin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi tai jopa epärakastettavaksi. – – monelle se, että olen ollut alusta asti avoin, kiinnostunut ja välitön, on ollut aivan liikaa. ”

Nykymaailmassa kaikki ympärillämme on niin painavaa, että suhteilta toivotaan kai ensisijaisesti keveyttä, helpoutta ja harmittomuutta. Tunnen usein olevani raskas. ”Mutta sinähän sanoit..”, huomaan huudahtavani, ja sitten taas häpeän kun muistan että eihän se suurimmalle osalle ole niin vakavaa tai merkityksellistä, kehuja voi heittää silloin kun kaipaa toiselta jotain tai on muuten vain mukavalla tuulella. Herkkyys on kiusallista, se tekee haavoittuvaksi.

Kun on avannut Pandoran lippaan ja sen kansi on läimäisty kiinni, on vaikea enää olla hellä ja hempeä . Ei jaksa enää kapinoida vastaan sitä oletusta, että kovis kettutyttö tai utopiassa elävä hippi ei halua kainaloon eikä sille saa avata ovea, vaan se pitää paiskata suoraan naamaan. Sattuu kokea olevansa pidetty kannatellessaan kaikkea hymyssä suin, ja epärakastettava silloin kun on heikoimmillaan ja kaipaisi halausta kaikkein eniten.

”Työssä kohtaamani kritiikki puolestaan repii eri suuntiin: joidenkin mielestä olen liikaa ja toisten mielestä en riittävästi. Samanaikaisesti saan kuulla olevani liian diplomaattinen ja särmätön kuin liian jyrkkä ja ehdoton.”, toteaa Jenni myös.

Roolini työyhteisössä on yleensä sovitteleva diplomaatti ja tarkkailija. En kaipaa sotatantereelle, mutta väsyneenä ja turhautuneena huomaan ulosantini muuttuvan astetta töksähtävämmäksi. Koska pääosin olen pehmeä, tunnen pientä kitkeryyttä ja katkeruutta siitä, että satunnaiset äänen korotukset tulkitaan jonkinlaiseksi hysteriaksi. Heti ollaan hekottelemassa :”Oletkos noussut väärällä jalalla sängystä?”, ”Taitaa olla kahvitauon paikka”tai mikä ärsyttävintä, ”Otahan ihan rauhallisesti”. Eikö nörttinaikkoselle sallita kiihtymistä laisinkaan, miksi minun pitäisi vaieta eikä koskaan sanoa tiukemmin, jos toisilla on oikeus huutaa vittusaatanaa aina kun jokin ei mene mieliksi?

Pomo iloitsee että kasvatan henkisiä palleja, kollega yrittää taasen kastroida. Asiakas varaa aamuajan koska olen silloin kipakampi, mutta lähiesimies suosittelee tulemaan suosiolla myöhemmin toimistolle jotta olisin vähemmän vittumainen. Toiveiden ja tarpeiden ristitulessa olen altis hukkamaan omani. Mikä on ammatti-identiteettini, onko sellaista? Onko sitä mahdollista erottaa siviiliminästä, ja mikä pahinta – tunnenko minä sitäkään?

Erityisherkkiksenä epäröijänä kuormitun kamalasti kaikenlaisesta ihmisten välisestä epämääräisestä dynamiikasta, sellaisesta josta ei todellakaan tarvitsisi. Sitten murehdin kaikkea migreenin partaalla ja unohtelen tärkeitä asioita. Mietin, että olisi vaikea tehdä töitä omia arvojaan vastaan, mutta toisaalta helpommalla pääsisi kun nyökyttelisi kaikelle, sanoisi joojoo eikä jyrkästi ei.

”On ollut ihan uskomattoman eheyttävää ja kannustavaa tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi omana tunteellisena, herkkänä, puheliaana, mielipiteillä varustettuna, helposti innostuvana ja avoimena itsenään. – – Että on olemassa ihminen (tai jopa ihmisiä), joiden mielestä minun ei todellakaan kuuluisi pienentää itseäni, vaan jotka kannustavat rohkeasti vain lisäämään kierroksia. ”

Sorrun uhriutumiseen, kietoudun ulkopuolisuuden viittaan ja mietin kuin Sannin biisissä konsanaan että oonko mä oikee, kun kadulla kävellään lävitseni. Typerissä ikiteinien kotibileissä ennen koronaa kumosin viinapullon pohjat ja tanssin Itä-Eurooppalaisen musiikin tahtiin.”Meillä on hyvä viba, eikö niin?”, kysyi joku ja minä mietin että onko hyvä viba sitä, että minä tanssin liian lähellä enkä sano mitään vakavaa.

Uskallan väittää, että on ollut hieman useampia ihmisiä joita minä olen yrittänyt ymmärtää,kuin jotka olisivat tehneet samoin minulle. Olen katsonut silmien läpi sieluun ja luullut tavoittavani jotain, valvonut unta ja auttanut ylös maasta, miettinyt saako koskea ja mitä se merkitsisi. On toki niitäkin jotka ovat katsoneet takaisin. Ympäriinsä teipatussa laatikossa varastossa on taulu jota en voi katsoa kyyneltymättä, siinä on luonnosmainen piirros naisesta, ja teksti : Minä näen sinut.Vaikka tilanteen ja sanojen päällä on vuosien paino ja pölyt, niillä on ikuisesti merkitystä. Tulla kerran katsotuksi niin syvälle että sattuu on parempi kuin jäädä kokonaan näkemättä.

Ehdoton rakkaus on ehkä vähän liiankin romanttinen termi, mutta voisi ottaa päämääräksi saada kokemuksen siitä, että on ihan riittävän hyvä. Jos edes ohikiitävän ajan voisi nähdä ainakin itse itsensä sellaisin hyväksyvin ja neutraalein silmin, arvottamatta ja hyväntahtoisesti.

♥

Miten sinä katsot itseäsi?

♥