Äänet päässäni ja kaikki ympärilläni

Ohutta yläpilveä. Vaaleanpunaista glitterisadetta. Satumainen sinfonia. Vatsasta kouraisee, ja yhtäkkiä tekee mieli maalata.

Herkistelystä olen kirjoittanut aiemminkin, ja aion kirjoittaa vastakin, sen verran iso osa arkea se on. Ehdottomasti raivostuttavimpia ominaisuuksiani on aistiherkkyys. Kärsin melko maltillisesta mutta stressaavina aikoina häiritsevästä  ääniyliherkkyydestä ja misofoniasta:  kaihdan kakofoniaa ja tietyt toistuvat äänet raastavat aivoja. Syömisten äänten ahdistavuus on keskittynyt, kuten monella niistä oireilevilla – thank god -aivan tutuimpiin ihmisiin.

Äitini on aika äänekäs ja estoton syöjä, siinä missä minulla on vaikeuksia saada seurassa edes palaa alas kurkusta. Jo lapsena söin mielummin yksin – kirja seuranani – kuin äitini kanssa. Jokainen rouskahdus ja maiskutus kaikuu satakertaisena päässä, enkä voi ymmärtää miksi kaikkea pitää rapistella ja kolistella ja kaapia ja mytistellä. Hulluus on omassa päässäni, tiedän, mutta kaiken hillittömän, hengästyneen syömisen ääntelyn äärellä voisin käpertyä kirkumaan kädet korvillani. Muutama aiheeseen vihkiytynyt artikkeli on auttanut äiti-parkaa ymmärtämään edes vähän ahdistustani, aiemmin hän näytti olevan valmis murhaan minun kiristellessä leukaperiäni hänen maiskutellessaan autuaana massiivista mysli-jugurtti-marja-annostaan. Tiedostan että syömisen äänistä huomauttelu on äärimmäisen epäkorrektia ja intiimiä, ja siksi syönkin mieluiten yksin, vain oma rouskutus kallossani kaikuen.

Tuntoaistini on herkkä ja ehkä siksi tykkään kehon ja ihon hoidoista (jos niissä ei lääpitä liikaa eikä kosketa jalkoihin!) . Jos olisin varakkaampi, kotonani sijaitsisi aivan varmasti privaatti day spa, jossa valelisin itse kalpeaa kehoani erilaisin eteerisin öljyin ja testailisin naamaani kaikenlaista ihanaa luomukosmetiikkaa! Eräässä vanhassa kämpässäni oli vielä ah-niin-syntinen kylpyamme, ja tapanani oli tehdä kerran viikossa semisuisidaalinen kylpyhetki lilluen vaahtokylvyssä ja katsoen samalla hömppäsarjaa ammeen viereen tuolille sijoitetulta läppäriltä.. Onneksi sähköiskuilta vältyttiin. Lillumisen ja löllymisen ohella olen maailman tai ainakin Savon suurin päikkäreiden rakastaja. En vaan ihan helpolla keksi ihanampaa tunnetta kuin käpertyä työpäivän jälkeen lämpimän peiton alle, ehkäpä torkahtaen jotain musiikkia tai podcastia kuunnellen. Vartti ei riitä, tunti on jo jotakin! Kainalopaikka plussaa, yksin sikiöasennossakin oikein miellyttävää.

Vaikka minulla on herkät tunnot ja herkkä iho, en kaihda kipua. Olen kirjoittanut tatuoimisen miellyttävästä kivusta, ja muutenkaan en ole erityisen arka kolhuille. Treenaamisesta en sen sijaan pidä, koska inhoan kylmää hikeä, kuntosalin kelmeitä valoja, peilejä, ahdistavia urheilutoppeja ja hankalakäyttöisiä laitteita. Tatuointikoneen monotoninen surina rentotuttaa, kanssakeventäjien ähinä ja painojen kilkatus ei. Mielummin liikun lenkillä kuulokkeet korvilla tai tanssimalla trikoissani kotona  – silloin jos en ole nukkumassa päikkäreitä siis.

Kylmästä hiestä aasinsilta lämpötila-asioihin. Inhoan kylmää ja palelen usein. Kehitin viime talvena itselleni vieläpä kylmäallergian, joka oireilee kovalla viimalla paleltumien näköisillä läiskillä päästä perseeseen. Inhoan seisoskelua leikkipuistossa ja kaikenlaista staattista talvioleilua pihalla. Olen vasta aikuisella iällä tajunnut kiskoa ylleni toppatakkia ja pipoa, mikä sentään tekee muusta talviulkoilusta asteen miellyttävämpää kuin sukkahousuissa ja tennareissa tötöily. Hikoilukin on kyllä aika ahdistavaa ,mutta useammin se liittyy ahdistukseen kuin kuumaan lämpötilaan. Saunaan minulla on hankala suhde, vierailen siellä harvoin ja sokeana myyränä tunnen oloni turvattomaksi, mutta parhaimmillaan se on turvallinen tila. Uimahallin olosuhteista olen inissyt ennenkin, yleiset pesutilat ja saunat ällöttävät, paleltaa ja vituttaa. Sellainen kuiva,lämmin ilma on minulle optimaalisin. Kun mietin turvapaikkaani, on se auringossa kimmeltävä maisema.

Musiikki vaikuttaa aivoihin kuin sokeri tai seksi, ja sen kyllä huomaa! En tiedä olenko tässä tasaisessa korona-arjessa päässyt tänä vuonna minkään muun siivittämänä sellaisiin tiloihin kuin Yonan uuden albumin. Minulla ei ole minkäänlaisia laulunlahjoja, mutta mielessäni lauloin niin lujaa että autio aamujuna kaikui! En keksi ihan heti tilannetta, johon musiikki ei sopisi, se tuottaa lähes poikkeuksetta lisäarvoa tai on itsessään kaiken keskipisteenä. Keikat, festarit, konsertit…Minut löytää usein tanssilattialta tai eturivistä. En tiedä mistä minua rangaistaan, kun musikaalista osaamista on pyöreät nolla, koska uskon vakaasti että olisin mitä intohimoisin artisti. Ei auta kuin ihailla itseään parempia, ja elää heidän musiikkinsa kautta. Musiikki on pelastanut minut paitsi urheilulta, myös monelta ihan oikeasti vaikealta ja surulliselta asialta elämässä.

Kroppa kantaa kehomuistoja mukanaan,menneet kokemukset voivat tuntua kummallisina kipuina tai epämääräisinä häivähdyksinä. Joku tunne tuntuu hattaraisen vaaleanpunaiselta, joku aaltoilee akvamariinina. Kosketus saa kananlihalle. Kovat, toistuvat ja äkilliset äänet joihin en ole itse voinut vaikuttaa, kaikuvat korvissa: opettajan kova ja kipakka kirjoitus liitutaululle,sade joka ropisee taukoamatta peltiselle ikkunalaudalle, kolina kun joku imuroi vihaisena. Solut uusiutuvat seitsemän vuoden välein, pian minussa ei ole enää jäljellä yhtään solua, joka kuunteli yökaudet salkoon hakkaavaa lipputangon narua voimatta nukkua! Helpottavaa ja haikeaa. Olen eri kuin se, joka sai ilmastoinnin loputtomasta ulinasta aikaan niin kauhean hädän että happi meinasi loppua, mutta vielä solutasolla sama kuin silloin kun muutin nykyiseen kotikaupunkiini ja soitin saman tien vuokraemännälle, voisiko hän vaihtaa äänekkään jääkaapin hiljaisempaan.

kuva: Larm Rmah, Unsplash

Hyvinvointi Mieli Terveys Höpsöä

Mul on tarjota vain tää, toivon että se riittää

 


Pupulandian Jennin julkaisi jo monia viikkoja sitten  postauksen Ei yhtään liikaa, ja teksti on pyörinyt siitä saakka mielessäni. Vaikka olemme joitakin yhteneviä arvoja lukuunottamatta suositun blogittaren kanssa persooniltamme varmasti kovin erilaisia, kirjoituksen  tunnelmat resonoivat minussa vahvasti. Millaista on olla, kun on aina vähän liikaa tai liian vähän? Millaista voisi olla, ellei aina sitä miettisi?

”Koko elämäni on ollut tasapainoilua omana itsenäni olemisen ja hyväksytyksi tulemisen ristitulessa. Ihannemaailmassa ne olisivat yksi ja sama asia – eikä se suinkaan tarkoita, etteikö elämä olisi yhtä jatkuvaa muutosta, oppimista ja kalibrointia.”, kirjoittaa Jenni.

Huterahkoa nuorallatanssia koen omankin oloni monin paikoin olleen. Olen väittänyt itseni kovettaen, ettei minussa ole murustakaan miellyttämisenhalua, mutta hei, kukapa ei tahtoisi että joku tykkää? Oma erilaisuuden kokemus on helppo haudata muiden auttamisen alle, mutta kuka lohduttaisi Nyytiä?

Lapsena äidiltä saamassani kullanvärisessä kalenterissa oli aforismeja, ja yhdessä niissä mainittiin feminismi. Siitä tai muistakaan ismeistä autuaan tietämättömänä kirjoitin pikkuvanhana eskarilaisena aforismin kohdalle: ”Minua ei ole koskaan sanottu feministiksi ,mutta tiedän miltä se tuntuu”. Vähänpä tiesin siitäkään, että lause oli enne, ja saisin sekä kuulla että tyhmänrohkeasti kertoa olevani feministi vielä monen monta kertaa.

Ilman aatteen nimeämistä olisin säästänyt tai ainakin venyttänyt montaa alkavaa ihmisuhdetta, välttänyt väännöt työpaikoilla ja somekeskusteluissa. Koska sisimmässäni asuu minnacanth tai mikä lie savolainen vastarannankiiski, mitä enemmän hakkaan femakkouden kanssa päätäni seinään, sitä vähemmän olen halukas päästämään siitä irti.

Olen rakastanut minulle tärkeitä miehiä ja naisia ja toivonut hyvää sellaisillekin  jotka minusta eivät ole pitäneet. Miesvihaaja en ole, sovinismia siedän huonosti – siis sellaista todellista, poissulkevaa ja vihamielistä. Vitsailla voin melkein kaikesta, ja teenkin niin, mutta se menee joko tunteisiin tai ymmärretään väärin. Jos kettuilen takaisin, tulkinta on että ”se ottaa kaiken tosissaan, ei sillä ole huumorintajua”.

”Varsinkin rakkauselämässä olen saanut usein tuntea, että tunteeni, innostuneisuuteni, varmuuteni ja herkkyyteni pelottavat muita. Se on saanut minut aika ajoin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi tai jopa epärakastettavaksi. – – monelle se, että olen ollut alusta asti avoin, kiinnostunut ja välitön, on ollut aivan liikaa. ”

Nykymaailmassa kaikki ympärillämme on niin painavaa, että suhteilta toivotaan kai ensisijaisesti keveyttä, helpoutta ja harmittomuutta. Tunnen usein olevani raskas. ”Mutta sinähän sanoit..”, huomaan huudahtavani, ja sitten taas häpeän kun muistan että eihän se suurimmalle osalle ole niin vakavaa tai merkityksellistä, kehuja voi heittää silloin kun kaipaa toiselta jotain tai on muuten vain mukavalla tuulella. Herkkyys on kiusallista, se tekee haavoittuvaksi.

Kun on avannut Pandoran lippaan ja sen kansi on läimäisty kiinni, on vaikea enää olla hellä ja hempeä . Ei jaksa enää kapinoida vastaan sitä oletusta, että kovis kettutyttö tai utopiassa elävä hippi ei halua kainaloon eikä sille saa avata ovea, vaan se pitää paiskata suoraan naamaan. Sattuu kokea olevansa pidetty kannatellessaan kaikkea hymyssä suin, ja epärakastettava silloin kun on heikoimmillaan ja kaipaisi halausta kaikkein eniten.

”Työssä kohtaamani kritiikki puolestaan repii eri suuntiin: joidenkin mielestä olen liikaa ja toisten mielestä en riittävästi. Samanaikaisesti saan kuulla olevani liian diplomaattinen ja särmätön kuin liian jyrkkä ja ehdoton.”, toteaa Jenni myös.

Roolini työyhteisössä on yleensä sovitteleva diplomaatti ja tarkkailija. En kaipaa sotatantereelle, mutta väsyneenä ja turhautuneena huomaan ulosantini muuttuvan astetta töksähtävämmäksi. Koska pääosin olen pehmeä, tunnen pientä kitkeryyttä ja katkeruutta siitä, että satunnaiset äänen korotukset tulkitaan jonkinlaiseksi hysteriaksi. Heti ollaan hekottelemassa :”Oletkos noussut väärällä jalalla sängystä?”, ”Taitaa olla kahvitauon paikka”tai mikä ärsyttävintä, ”Otahan ihan rauhallisesti”. Eikö nörttinaikkoselle sallita kiihtymistä laisinkaan, miksi minun pitäisi vaieta eikä koskaan sanoa tiukemmin, jos toisilla on oikeus huutaa vittusaatanaa aina kun jokin ei mene mieliksi?

Pomo iloitsee että kasvatan henkisiä palleja, kollega yrittää taasen kastroida. Asiakas varaa aamuajan koska olen silloin kipakampi, mutta lähiesimies suosittelee tulemaan suosiolla myöhemmin toimistolle jotta olisin vähemmän vittumainen. Toiveiden ja tarpeiden ristitulessa olen altis hukkamaan omani. Mikä on ammatti-identiteettini, onko sellaista? Onko sitä mahdollista erottaa siviiliminästä, ja mikä pahinta – tunnenko minä sitäkään?

Erityisherkkiksenä epäröijänä kuormitun kamalasti kaikenlaisesta ihmisten välisestä epämääräisestä dynamiikasta, sellaisesta josta ei todellakaan tarvitsisi. Sitten murehdin kaikkea migreenin partaalla ja unohtelen tärkeitä asioita. Mietin, että olisi vaikea tehdä töitä omia arvojaan vastaan, mutta toisaalta helpommalla pääsisi kun nyökyttelisi kaikelle, sanoisi joojoo eikä jyrkästi ei.

”On ollut ihan uskomattoman eheyttävää ja kannustavaa tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi omana tunteellisena, herkkänä, puheliaana, mielipiteillä varustettuna, helposti innostuvana ja avoimena itsenään. – – Että on olemassa ihminen (tai jopa ihmisiä), joiden mielestä minun ei todellakaan kuuluisi pienentää itseäni, vaan jotka kannustavat rohkeasti vain lisäämään kierroksia. ”

Sorrun uhriutumiseen, kietoudun ulkopuolisuuden viittaan ja mietin kuin Sannin biisissä konsanaan että oonko mä oikee, kun kadulla kävellään lävitseni. Typerissä ikiteinien kotibileissä ennen koronaa kumosin viinapullon pohjat ja tanssin Itä-Eurooppalaisen musiikin tahtiin.”Meillä on hyvä viba, eikö niin?”, kysyi joku ja minä mietin että onko hyvä viba sitä, että minä tanssin liian lähellä enkä sano mitään vakavaa.

Uskallan väittää, että on ollut hieman useampia ihmisiä joita minä olen yrittänyt ymmärtää,kuin jotka olisivat tehneet samoin minulle. Olen katsonut silmien läpi sieluun ja luullut tavoittavani jotain, valvonut unta ja auttanut ylös maasta, miettinyt saako koskea ja mitä se merkitsisi. On toki niitäkin jotka ovat katsoneet takaisin. Ympäriinsä teipatussa laatikossa varastossa on taulu jota en voi katsoa kyyneltymättä, siinä on luonnosmainen piirros naisesta, ja teksti : Minä näen sinut.Vaikka tilanteen ja sanojen päällä on vuosien paino ja pölyt, niillä on ikuisesti merkitystä. Tulla kerran katsotuksi niin syvälle että sattuu on parempi kuin jäädä kokonaan näkemättä.

Ehdoton rakkaus on ehkä vähän liiankin romanttinen termi, mutta voisi ottaa päämääräksi saada kokemuksen siitä, että on ihan riittävän hyvä. Jos edes ohikiitävän ajan voisi nähdä ainakin itse itsensä sellaisin hyväksyvin ja neutraalein silmin, arvottamatta ja hyväntahtoisesti.

Miten sinä katsot itseäsi?

Hyvinvointi Oma elämä Mieli Ajattelin tänään