Kuolemanpelko

Siitä on nyt hieman yli kaksi vuotta kun esikoispoikani menehtyi äkillisesti harvinaiseen sairauteen. Kaksi vuotta on mennyt kuin vuoristorataa ajaen – olen pitänyt sylissäni kuollutta lastani, haudannut hänet, surrut, palannut työelämään, saanut taas kosketuksen arkeen, mutta sitten romahtanut. Olen kokenut henkisesti ja fyysisesti rankan raskauden, saanut toisen suloisen pojan, kokenut onnen hetkiä ja kamppaillut surun ja pelkojen kanssa. Välillä tuntuu, etten muista näistä kahdesta vuodesta oikein mitään. Ihan kuin katsoisi sumuisten silmien läpi elettyjä hetkiä. Tajuaa, että jotain on tapahtunut – muttei oikein tiedosta kunnolla mitä.

Kuopuksemme Tobias oli muutama päivä sitten flunssassa, johon liittyi yskää ja kuumetta. Flunssapöpö riepotteli ensin vanhempiani ja tämän jälkeen minua sekä poikaa. Nämä sairastelupäivät olivat minulle äärettömän rankkoja. Tuntuu kuin olisin tehnyt jonkin ison urheilusuorituksen. Jatkuva pelkääminen on raskasta. Olen siis käynyt terapiassa nyt puolitoista vuotta työstämässä kuolemanpelkoja. Tobiaksen synnyttyä pelkäsin, että meillä käyvät vieraat tartuttavat vauvaan jonkun kuolettavan taudin. Vauvan kasvaessa pelkäsin kauppareissuja – jossain kohtaa olin niin hysteerinen, että kävin ruokaostoksilla käsidesi toisessa kourassa. Kyllä, ihan oikeasti. Välttelin esimerkiksi kahviloissa/ravintoloissa käymistä. Siinä vaiheessa, kun itkien siivosin ja puhdistin kotiamme, jottei vauva vaan kuolisi, tajusin että nyt on jotain pielessä. Onneksi avasin suuni ihanan terapeuttini luona. Hänen avullaan olen saanut käsiteltyä pelkoja ja myöskin altistettua itseäni pelottaville tilanteille. Nykyään voin käydä kaupassa ilman paniikkia.  Helppoa se tosin ei ole ollut vaan se on vaatinut paljon työtä.

Joskus sitä vaan toivoo, että saisi olla ”normaali” äiti. Saisi nauttia äitiydestä ilman suuria pelkoja. Ja mikä tärkeintä, fyysisesti molemman lapsen kanssa.