Kuolemanpelko

Siitä on nyt hieman yli kaksi vuotta kun esikoispoikani menehtyi äkillisesti harvinaiseen sairauteen. Kaksi vuotta on mennyt kuin vuoristorataa ajaen – olen pitänyt sylissäni kuollutta lastani, haudannut hänet, surrut, palannut työelämään, saanut taas kosketuksen arkeen, mutta sitten romahtanut. Olen kokenut henkisesti ja fyysisesti rankan raskauden, saanut toisen suloisen pojan, kokenut onnen hetkiä ja kamppaillut surun ja pelkojen kanssa. Välillä tuntuu, etten muista näistä kahdesta vuodesta oikein mitään. Ihan kuin katsoisi sumuisten silmien läpi elettyjä hetkiä. Tajuaa, että jotain on tapahtunut – muttei oikein tiedosta kunnolla mitä.

Kuopuksemme Tobias oli muutama päivä sitten flunssassa, johon liittyi yskää ja kuumetta. Flunssapöpö riepotteli ensin vanhempiani ja tämän jälkeen minua sekä poikaa. Nämä sairastelupäivät olivat minulle äärettömän rankkoja. Tuntuu kuin olisin tehnyt jonkin ison urheilusuorituksen. Jatkuva pelkääminen on raskasta. Olen siis käynyt terapiassa nyt puolitoista vuotta työstämässä kuolemanpelkoja. Tobiaksen synnyttyä pelkäsin, että meillä käyvät vieraat tartuttavat vauvaan jonkun kuolettavan taudin. Vauvan kasvaessa pelkäsin kauppareissuja – jossain kohtaa olin niin hysteerinen, että kävin ruokaostoksilla käsidesi toisessa kourassa. Kyllä, ihan oikeasti. Välttelin esimerkiksi kahviloissa/ravintoloissa käymistä. Siinä vaiheessa, kun itkien siivosin ja puhdistin kotiamme, jottei vauva vaan kuolisi, tajusin että nyt on jotain pielessä. Onneksi avasin suuni ihanan terapeuttini luona. Hänen avullaan olen saanut käsiteltyä pelkoja ja myöskin altistettua itseäni pelottaville tilanteille. Nykyään voin käydä kaupassa ilman paniikkia.  Helppoa se tosin ei ole ollut vaan se on vaatinut paljon työtä.

lataus (1).jpg

Joskus sitä vaan toivoo, että saisi olla ”normaali” äiti. Saisi nauttia äitiydestä ilman suuria pelkoja. Ja mikä tärkeintä, fyysisesti molemman lapsen kanssa.

Kommentit (3)
  1. SallaKatriina
    13.3.2020, 23:55

    Hei, haluatko kertoa mikä oli enkelilapsen kuolinsyy? Olen lukenut blogiasi kyyneleet silmissä… ❤️

  2. hienosti kirjoitettu! menetin esikoiseni myöhäisessä vaiheessa raskautta ja seuraavat raskaudet olivat pelkoa täynnä. toisen komplikaatiot johtivat siihen, että pelkäsin 24/7 ja jotenkin naiivisti kuvittelin pelkojen loppuvan, kun lapsi on maailmassa. mutta eivätpä loppuneet :/ tunnistan paljon itseäni tuosta tekstistä. mullakin puhuminen auttoi, nyt olen jo ”aika normaali”, joskin tiedostan että hieman ylihuolehtivainen edelleen..

    1. Otan osaa <3 Minulla oli myös kuopuksen raskaus aikamoista helvettiä henkisesti ja fyysisesti. Odotin vain päivää, että vauva syntyisi ja pelot helpottaisivat. Noh, eihän ne tosiaan helpottaneet. Puhuminen on ollut kyllä tärkeässä roolissa viime aikoina. Kiitos paljon kommentistasi ja paljon voimia ja ihania asioita kevääseen sinulle. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *