Neljä vuotta sitten menetin lapseni

”Missä Lenni on?” kysyi kuopuksemme tänä aamuna, kun sytytin kynttilöitä Lennin kuvan viereen. Jäin katselemaan pitkään hyllyn päällä olevaa kuvaa. Kuvassa on kaunis pieni poika. Hänen silmänsä hymyilevät. Kuva otettiin joulukuun viimeisinä päivinä vuonna 2016 silloisessa kodissamme. Tämä kuva jäi viimeiseksi kuvaksi esikoisestamme.

Neljä vuotta sitten elin elämäni raskainta päivää. Ennen niin turvalliselta tuntunut arki oli muuttunut painajaiseksi vain yhdessä yössä. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan että joutuisin luopumaan iloisesta ja kauniista esikoisestani. Neljä vuotta sitten elin painajaista, josta muistan vain välähdyksiä. Tiettyjä asioita, tiettyjä ihmisiä. Lastensairaalan teho-osaston pienen odotushuoneen, itkevät hoitajat ja hiljalleen taivaalta leijailevat lumihiutaleet, vain tovi Lennin viimeisen hengenvedon jälkeen. Muistan kummallisia yksityiskohtia, kuten äitini kyyneleet saavuttuaan lentokentältä sairaalahuoneeseen ja hoitajan meille antamat unilääkkeet (jotta saisimme yöllä edes vähän unta.) Muistan sen absurdin tilanteen saavuttuamme kotiin ilman lastamme. Kotona odotti tyhjä pinnasänky ja sohvalle jääneet lelut. Se tuska oli niin kova, että mietin miten selviän siitä elossa.

Neljään vuoteen en ole uutta vuotta juhlinut. En ole pystynyt. Uusi vuosi koskee, se muutti elämäni. Tämän neljän vuoden aikana olen seurannut kavereiden kautta nelivuotiaan elämää. Olen usein miettinyt ”Lennikin jo hiihtäisi” tai ”minäkin voisin juoda kaakaota poikani kanssa kahvilassa!” Olen neljän vuoden aikana puhunut Lennille mielessäni, olen raivonnut ja olen itkenyt. Olen kysynyt miljoona kertaa kysymyksen ”miksi?”Niin, neljä vuotta sitten elämäni muuttui pysyvästi. On elämä ennen Lennin kuolemaa ja on elämä hänen kuolemansa jälkeen.

Missä Lenni sitten on? Näen äitinä esikoiseni kaikkialla. Tobiaksessa, perheessäni, ajatuksissani, tulevaisuuden suunnitelmissani. Näen Lennin luonnon kauneudessa ja onnellisissa hetkissä.

Tänään suru tuntuu raskaalta. Kuten aina vuosipäivinä. Silloin suru tulee käymään pidemmäksi aikaa. Voi kunpa, rakas lapseni, olisit vielä täällä.

Kommentit (2)
  1. Otan lämpimästi osaa suureen suruusi.
    Oman lapseni kuolemasta on 20 vuotta. Suru muuttuu ja sitä tänään itsekin pohdin ja kirjoitin.
    Lämmin ajatus <3

    1. Voi kiitos ihana viestistä. Olen pahoillani että olet myös menettänyt lapsesi <3 Suru muuttaa todellakin muotoaan ajan kuluessa. Merkkipäivinä suru on aina todella vahvasti läsnä itselläni. Kävin lukemassa blogiasi ja kirjoitat todella kauniisti!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *