Kevät saa tulla!

Onpas hyvä fiilis. Tulin äsken kotiin kevään ensimmäiseltä pyörälenkiltä! Tänään aamulla päätin että kaivan fillarin ulko-varastosta esiin ja lähden talvitauon jälkeen taas pyöräilemään. Lenkille ei päästy tosin ihan suunnitellusti – etsittiin nimittäin pyörän avaimia toista tuntia! Ja kun avaimet vihdoin löytyivät, kävin toteamassa ulkona että nehän ovat toisen pyörän avaimet 😄 Lopulta oikeat löytyivät ja pääsin matkaan. Tobias halusi lähteä mukaan ja hän istui takana ja ihmetteli maisemia. Reilun 20 kilometrin varrella nähtiin mm.leskenlehtiä, kaksi sitruunaperhosta ja pari lentokonetta yläilmoissa. Muuten pyöräilysää oli mainio, mutta tuuli tuntui melko kylmältä.

Vein vähän aikaa sitten sukset takaisin varastoon. Oli kieltämättä haikeaa todeta että nyt on hiihdot hiihdetty ja on taas odoteltava seuraavaa talvea. Tykkäsin todella kuluneesta talvesta ja erityisesti lumen runsaudesta. Mieleeni olivat myös pimeät illat ja pakkaset sekä tähtitaivas. Jokaisessa vuodenajassa on kuitenkin niin paljon hyvää. Alkanut kevät tuo mukanaan taas uusia juttuja, esimerkiksi jätän jälleen julkisilla kulkemisen ja liikun lähes kaikki työmatkat pyörällä. Jossain vaiheessa pääsee tekemään veneretkiä merellä. Kevät on myös todella ihanaa aikaa liikkua luonnossa! Toivottavasti löytyisi jälleen uusia ja mielenkiintoisia luontokohteita joissa käydä 🙂

Vaikka itselle onkin ollut jotenkin vaikeaa hyvästellä talvi, aion pikkuhiljaa antaa kevään tulla luokse. Hyvää pääsiäistä ja alkanutta huhtikuuta! ❤️

– Paula

Perhe Oma elämä Hyvä olo Ajattelin tänään

Kuolemanpelko – mitä jos kuopuksellekin tapahtuisi jotain pahaa?

Kerroinkin viime kerralla miten vaikeaa kirjoittaminen on ollut viime aikoina. Nyt uuden viikon ensimmäisenä päivänä voisin avata hiukan edellistä viikkoa. Koin sen nimittäin hyvin kuormittavaksi, koska pelkäsin että menettäisin äkillisesti myös toisenkin lapseni. Olin henkisesti ja fyysisesti melko väsynyt.

Olin viime viikolla töissä neljänä päivänä. Alkuviikosta asiakkaalla ollessani tuli yhtäkkiä ahdistava olo. Olin vienyt normaalisti pojan hoitoon aamulla ja tämän jälkeen ihan tuttuun tapaan hypännyt bussiin ja suunnannut töihin. Ahdistava tunne tuntui möykkynä rintakehässä ja palana kurkussa. Tuli tunne, että on pakko tarkistaa puhelin. Tuli paniikki. Entä jos näytöllä odottaisikin puheluita hoidosta ja puolisolta? Tai viestejä, joissa kerrotaan että Tobiakselle on tapahtunut jotain kauheaa. Esimerkiksi onnettomuus. Ja tämä – ajoittain jopa paniikinomaiselta tuntunut – pelkotila jatkui jokaisena työpäivänä, kun en ollut lapsen kanssa. Jokaisena päivänä pelotti katsoa puhelinta. Loppuviikkoa kohti pelot kuitenkin hiljalleen hellittivät otettaan – yritin aluksi purkaa tunteita sanoiksi omassa päässäni ja tämän jälkeen puhuin niistä puolisolleni. Hän ymmärsi ja kertoi, että myös hänelle tulee ajoittain näitä samoja pelkotiloja. Olin iltaisin niin onnellinen, kun pääsin Tobiaksen viereen ja silittelemään hänen vaaleita hiuksiaan. Olin niin huojentunut, että hän oli siinä vierelläni, elossa. Koin syvää onnen tunnetta siitä, että minulla on niin hieno poika.

Pelko on tunteena minulle raskas. Lennin kuolemasta on nyt neljä vuotta ja kolme kuukautta. Kuoleman jälkeen olen pelännyt monia asioita. Pelkäsin, etten tulisi uudelleen raskaaksi enkä saisi ikinä enää olla äiti elävälle lapselle. Pelkäsin myös koko Tobiaksen odotusajan, että raskausmyrkytys uusiutuisi (näin lopulta kyllä valitettavasti kävikin) ja tulisi komplikaatioita. Pojan syntymän jälkeen elin ensimmäiset kuukaudet todella vahvan kuolemanpelon kanssa – en uskaltanut kunnolla käydä esimerkiksi kaupassa vauvan kanssa, sillä pelkäsin hänen saavan jonkun kuolettavan taudin. Näitä pelkoja – Luojalle kiitos – käsittelin psykologilla ja uskalsin pikkuhiljaa luottaa elämään. Nyt kun poika on vauhdikas ja menevä kolmevuotias, pelkään välillä tajuttoman paljon esimerkiksi kolaria tai että hän juoksee pihalta auton alle. Pelkään sitä, että joutuisin jälleen katsomaan kuollutta lastani ja järjestämään hautajaiset. Pelkään sitä, että kaikki vietäisiin silmänräpäyksessä pois.

Viime viikolla mietin miten haastavaa tämä elämä välillä onkaan! Ymmärtää ettei ole haavoittumaton, eikä kukaan ympärillämme. Että kaikki on tilapäistä. Ei meistä nimittäin kukaan ole ikuinen. En haluaisi kuitenkaan antaa otetta liialliselle pelkäämiselle. Haluaisin edelleen luottaa elämään, hyväksyä ne pelot mitä tunnen ja ennen kaikkea – muistaa puhua niistä. Haluaisin myös opettaa Tobiakselle että elämä kantaa, kaikesta huolimatta.

Parempaa alkanutta viikkoa meille kaikille ❤️

– Paula

Perhe Ystävät ja perhe Vanhemmuus Syvällistä