Heinäkuu on takanapäin. Oli paljon kaikkea kivaa – sukulaisten käynti pk-seudulla, Linnanmäki ja Korkeasaari, pitkiä kävelylenkkejä, valokuvaamista ja lapsen kanssa touhuamista. Oli myös niitä hetkiä, kun tuntui että väsymys on musertavaa. Tobias oli muutaman päivän ajan ihan tavallisessa flunssassa, ja minä kehitin siitä niin suuren paniikin, että olin satavarma pojan kuolemasta. Ai että mä inhoan paniikkikohtauksia. Tästäkin kuitenkin selvittiin jälleen. Nyt ollaan oltu maalla reilun viikon verran ja piakkoin pitäisi palailla takaisin kaupunkiin. Jotenkin haikein mielin, sillä rakastan tätä maaseudun rauhaa. Olen välillä salaa haaveillut paluumuutosta Savoon.
Tämä maisema on niin kaunis ja rakas!Ilta-aurinko SiilinjärvelläLämmin ilta maallaMummon ja ukin vanhasta talostaTobias ja kummi Puijon tornissa KuopiossaHän on niin suloinen koira! Minulla oli hauskaa kuvata tätä palleroa 🙂
Minä muistan pojan syntymän ja kuoleman. Muistan Jorvin sairaalan leikkaussalin ja muistan ne kauheat kivut sektion jälkeen. Muistan kun mieheni vei minut pyörätuolilla katsomaan pientä, alle kahden kilon painavaa poikaamme. Hän oli niin pieni ja hauras. Muistan arjen kotona – sen suuren ilon kasvamisesta ja kehittymisestä. Muistan keskoskontrollit sairaalassa. Muistan yölliset heräämiset ja maitoallergian. Muistan kahdenkeskiset kävelyt Kuusijärvellä, ensimmäiset naurut, ja ensimmäisen joulun yhdessä. Kaikista musertavimmat muistot minulla on Lastenklinikan K9-osastolta. Se hoitaja, joka tuli sanomaan, että kaikki ei ole hyvin. Se neurologi, joka tuli lohduttamaan meitä. Minun kysymykseni siitä, miksi kukaan ei tuo hyviä uutisia. Muistan sen pienen, ahdistavan odotteluhuoneen pojan huoneen vieressä. Muistan puhuneeni Suomen parhaimpien kirurgien kanssa – mutta totta puhuen, en oikein muista mitä. Muistan näyttäneeni poikaamme hoitavalle hoitajalle kuvaa, jolloin poika oli onnellinen. Tämä on minun poikani, ei tuo, joka makaa leikattuna sängyllä! Muistan kun teimme päätöksen hoitojen lopettamisesta. Se oli elämäni kauhein hetki. Muistan kun poika lopetti sylissäni hengittämisen. Kysyin lääkäriltä nytkö tämä on ohi. Hoitajatkin itkivät. Muistan ikuisesti miltä tuntuu jättää oma lapsi kuolleena sairaalaan.
Keho ja mieli muistaa. Onneksi ei ihan kaikkea. Mutta muistaa silti.
