Alkutalvi oli karsea. En muista koska olisin ollut niin masentunut ja niin pitkään. Taidekriisi ja ahdistus varmasti molemmat ruokkivatkin toisiansa. Olin aikalailla varma, etten enää tulisi toimimaan ammatissani. Ystävät, etenkin taiteilijaystävät, olivat ihan varmoja, että pääsen tästä puoli vuotta kestäneestä kriisistä yli. Nyt uskallan kirjoittaa tänne, vaikkakin vain hennosti lyijykynällä, että olen taas innostunut kuvien tekemisestä. Ehkä olin vain lopeensa tympiintynyt ja tarvitsin tällaisen omasta mielestäni helvetin pitkän tauon. Ehkä suhtautumiseni tähän ammattiin tulee muuttua ja minä tarvitsin tuon kamalan ajan pystyäkseni siihen. 

Alkuvuodesta aloitin osa-aikatyöt pienessä liikkeessä. Halusin kriisini aikana kuitenkin jotakin mielekästä tekemistä ja ennenkaikkea tehdä työtä jollekin toiselle kuin itselleni. Nyt muutaman palkkatyöviikon jälkeen huomaan, kuinka minä tarvitsen vastapainoksi työlleni jotakin ihan erilaista! Sellaista, missä joku muu kertoo mitä teen ja sellaista, josta saan myös varmasti palkkaa. Myöskin kun on vähemmän aikaa olla työhuoneella, sen jäljelle jäävän ajan käyttää tehokkaammin! Kiireinen tottakai olen ollut kun yhdistän kahta työtä, mutta pidän myös siitä pienestä stressistä ja olen innostunut. Nyt ei myöskään ole ollut aikaa vatvoa ongelmia. Eilen huomasinkin kuinka olen muutenkin alkanut voimaan paremmin. En ajattele itsestäni niin negatiivisesti. Jo pidemmän aikaa olen vähätellyt ihan kaikkea tekemääni, ollut paljon epävarmempi kuin ennen ja pitänyt itseäni tyhmänä. Nyt voin selkeästi paremmin koska arvostan ajatuksiani ja tekemisiäni ihan eri tavalla. 

Elämässäni on tapahtunut muutoksia ja yksi paras niistä on se, etten asu enää yksin. Kun erosin 2,5v sitten monen vuoden suhteesta, ajattelin, etten enää koskaan asu kenenkään kanssa. Se on jotenkin ollut minulle aina hankalaa. Siis kestää toisen sotkuja ja aikatauluja. Nyt kuitenkin tuli sellainen tunne, että yhteisasumista tulee kokeilla. Alun kriiseilyn ja pelkojen jälkeen se on ollut paras päätös. En todellakaan ole sellainen ihminen joka haluaa enää asua yksin! Etenkin kun kämppis on maailman paras tyyppi. Yksin asuessani masennuskausinani hoin ikäviä asioita itsestäni itselleni pääni sisällä jatkuvasti ja tietysti myös aloin niihin luuppeihin uskomaan. Tällä hetkellä en kerkiä moittimaan itseäni ja saan taas itsevarmuutta tehdessäni monenlaista työtä. Kuulen myös kotona usein toisen suusta kuinka ihana olen! On myös upeeta huomata miten kommunikointi- ja keskustelutaitoni ovat kehittyneet muutaman kuluneen vuoden aikana. En enää hermostu hulluna pienistä ja osaan kunnioittaa toista. 

Mutta vielä ammatistani ja siihen suhtautumisestani. Olen keksinyt mikä järki on toimia tässä ammatissa, josta vain harvat tienaavat elantoaan ja palavat loppuun. Se on onnellisuus, kuvien tekeminen tekee minut onnelliseksi. Tämä saa olla minulle ainut syy. Viime viikolla aloitin uuden teossarjan työstämisen ja samalla jotenkin heräsin taas eloon. Aion työskennellä teoksen parissa ainakin tulevan vuoden ellen kahta. Tässä sarjan ensimmäinen kuva, jossa olen siskoni kanssa. Olen maalannut akryylilla paperille. Kuvasta ei ehkä erota, mutta kuva on ”kolmiulotteinen”.

Sitten vielä yksi minulle tärkeä asia. Lily kyselee omassa toimituksen blogissaan blogeja, jotka ansaitsisivat suosittelemme-leiman. Jos olet blogini lukija ja olet sitä mieltä, että ansaitsisin leiman ja enemmän näkyvyyttä, voit suositella blogiani täällä! 27.1. mennessä! Kiitos!