Itseään ei ole edes vaikeaa kuunnella
Vain elämämme olosuhteet tekevät siitä hankalaa.
Kiire, möly, monimutkaisuus, intuition sivuuttaminen ja niiden myötä väsymys sekä stressi. Sitä tietää vain, että on vähän väsynyt, mutta odottaa huomista, jonka pitäisi tuoda sitä jotakin parempaa.
Omalle ololleen turtuu, sokeasti.
Mulla on (luonnollisesti) myös täällä ollut parikin kertaa päiviä, jolloin olen ollut vähän väsynyt ja hiukan stressaantunut. Erona aikaisempaan on vain se, että tällä kertaa oikeasti tunnen sen muutoksen ja eron kaikkeen, kun aiemmin kyseessä oli vain yksi iso suttu, jossa ei tunne oikein mitään. Tuntiessaan on myös helppo todeta, että okei, nyt pitää ottaa kokonainen päivä tai iltapäivä ihan ilman mitään – ja myös toteuttaa se.
On oikeastaan surkuhupaisaa, että vaikkei sitä osaa tunnistaa itsestään, ei sitä usko edes tutkittuun tietoon. Sillä mitä meille itse asiassa koko ajan tarjotaan, on tietoa, eikä sitä silti näe, ei ymmärrä, ei tunnista itsestään. Että lukee, lukematta, myöntämättä sitä eroavaisuutta.
Ottaakseni esimerkiksi nukkumista koskevat suositukset. Kuinka puhutaan miten väsymys ilmenee ja mikä on riittävä määrä unta, mutta vaikka nukkuu sen yli ei tuota siltikään tunnista itsestään joksikin merkiksi. Sitä vain normalisoi tuon ajatuksen päässään, turtuen siihen väsymykseen, joka näyttäytyy samalta päivästä toiseen, ettei sen hienojakoisuutta enää tunnista.
Ennen kuin oikeasti herää ilman herätyskelloa nukuttuaan vain sen 7-8 tuntia yössä. Ettei kertaakaan kuukauteen tarvitse levätä päikkäreillä. Verraten sitä tilanteeseen, jossa yleensä ei 9 tuntiakaan ole riittänyt, puhumattakaan ylimääräisistä unista ennen tai jälkeen töiden.
Ja nyt mä näen, että tää oppi soveltuu myös jopa muhun. Että myös mulle riittää se hyvinvointisuositusten 8 tuntia yössä, ilman päiväunia, normaalissa tapauksessa. Ja kun se ei riitä, on se oikeasti merkki ylikuormituksesta, jota on syytä uskoa, jonka myös näkee ja uskoo.
Tämäkö on sitä normaalia?
Viimeksi:
Lue myös:
Kun maailma kääntyy itseään vastaan