valintojen maailma
Mitä mä haluan tänään tehdä?
Viimeaikoina oon joutunut pysähtymään useasti tän kysymyksen ääreen.
Kun kaikki on jo nähty ja tehty ja siis… kun ei oo mitään tavoiteltavaa. Mitään saavutettavaa.
On vaan.
Mitä sitä silloin haluaa tehdä?
Usein tuntuukin hetken vähän tyhjältä. Merkityksettömältä. Ei ole mitään minne suunnata, siis siten, että tuon teen ja sitten tunnen tyytyväisyyttä.
Kun ei ole edes väsynyt, että tarvitsisi palautua ja vaan olla, vaan saan vaan olla käytännössä joka päivä.
Mun työaika näyttää tällä hetkellä mitättömältä. Hyvä jos puhutaan 15 tuntisesta ”työviikosta”. Ehkä kymmenestä. Välillä en ole varma, onko se edes sitäkään.
Sen vuoksi kysyen tuon kysymyksen itseltäni.
Sen jälkeen suunnaten puistoon.
Vitsit että oonkin ehkä rakastunut tuohon, puiden alla loikoiluun varjossa. Kirjoitellen, musiikkia kuunnellen tai vain katsellen tuulessa heiluvia lehtiä. Syvästi toivon etten kadota tuota yhteyttä Suomeen palattuani. Ainakin se uusi asunto löytyy hetimmiten sellaisen nurkilta.
Pari kertaa viikossa käyn salilla. Muuten urheilen vain kävellen lähimetsikköön lehmiä katsomaan.
Toisinaan taas matkaan sinne ytimeen, niihin kauneimpana pitämiini maisemiin. Yleensä siis joen varteen katsellen tuomiokirkkoon tai sinne Berliinin upeimpaan kattobaariin.
Sillä silloin tällöin kaipaan myös naurua ja naurua ja keskustelua, jolloin pyydänkin jotakuta lasillisille tai parille tai lopulta ihan vaan sinne samaan puistoon.
Sillä sitä se mieli haluaa tänään tehdä.
Ihan viime aikoina olen alkanut kysymään itseltäni myös toista kysymystä:
minne mä haluan suunnata seuraavaksi?
Jotenkin mä tiedän, että ulkomaille se tie vie tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.
Ja kun vaihtoehtojen määrä on rajaton ja voit mennä käytännössä minne tahansa, minne sitä silloin menisi?
Tunne on oikeastaan aika surrealistinen.
Siis ihan mitä tahansa, minne tahansa.
No ei tietystikään täysin ja välttämättä, rahan määrittäen ainakin jotakin, mutta käytännössä kuitenkin, sisältäen useita erilaisia vaihtoehtoja.
Ehkä vapaaehtoistyötä. Ehkä paluun Australiaan. Ehkä Aupairiksi. Aupauriuden myötä kun koko maailma on yksi mahdollisuus, jolloin voi vain miettiä, minne sitä silloin lähtisi, mihin kulttuuriin haluaisi tutustua?
Ja tuossa hetkessä näen itseni jossakin italialaisessa ravintolassa syömässä pitsaa ja puhumassa kädet heiluen.
Irlantilaisilla nummilla tuntien kylmän viiman puhaltamassa kasvoihini.
Tai ehkä heräämässä kukonlaulun aikaan Australiassa, valmiina opettelemaan surffausta.
Voi valintojen maailmaa.
Lue myös:
itseään ei ole edes vaikeaa kuunnella
elämästä on mahdollisuus tehdä ihanaa
*