viidenkympin villitys
Tai kolmenkympin kriisi.
Niistä puhutaan jopa vähän alentavaan sävyyn. Että meni sekaisin ja alkoi poiketa normaalista.
Mutta nyt pohtiessani, mä näen nuo oikeastaan normaalimpana asiana mitä voi olla.
Että ymmärrettyään, että unohti elää, alkaa elää. Sitä omannäköistä elämää, niitä juttuja mistä haaveilee, eikä vain ajattele elävänsä.
Ja musta tuntuu, että jos löytää sen rohkeuden toteuttaa, ne asiat eivät ole siinä ikävuosien aikana paljoa muuttuneet, vaan joutuu ikään kuin aloittamaan takaisin sieltä nuoruusvuosien haaveistaan. Sen takia kai siinä onkin se sana villitys.
Ehkä ollen jollakin tasolla sitä samaa mitä itsellänikin. Sillä eikö sitä pidetä niiden parikymppisten juttuna, lähteä aupairiksi ja ottaa carpe diem tatuointi?
Ja täällä mä istun Berliinissä, tekemässä juuri sitä… no, suurin piirtein viisi vuotta ”liian myöhään”. Ne jäi tekemättä silloin, kun niiden aika oli.
Ollen seurausta siitä, kun yrität tukahduttaa sen kasvun, kyllä se jotakin kautta ja jossakin kohtaa pursuaa ulos.
Jos siis löytää alun alkaenkaan sen rohkeuden.
Silloin en kuitenkaan moittisi sitä rohkeaa.
Mua välillä ärsyttää, kun osa ihmisistä kohtaa mut juuri tuolla kolmenkympin kriisi asenteella. Että mä tulin vetämään jonkin rastin ruutuun, sitten palaamaan normaaliin. Paluu normaaliin on aina se ennakko asetelma.
Muttei mun tarinaa oo kirjoitettu vielä valmiiksi.
Enkä mä tiedä, miltä se tulevaisuudessa näyttää.
Tiedän vain, millainen se on tässä, mihin suuntaan olen ehkä menossa seuraavaksi,
sen jälkeen,
ei mitään hajua.
Viimeksi:
Lue myös:
Minusta on aina ollut ilkeää ja alentuvaa vähätellä elämänmuutoksia laittamalla ne ikäkriisin piikkiin. Joku tekee kenties elämänsä vaikeimman päätöksen ja suurimman suunnanmuutoksen – ja joku toinen katsoo asiakseen tulla pyörittelemään silmiään ”viidenkympin villitykselle”. 🙁
Tavallaan ymmärrän, mistä se johtuu, että mielellään puhutaan näistä ”ikävillityksistä” ja nimenomaan vähättelevään sävyyn. Nehän ovat usein uhka jollekulle. Moni ”villitys” on johtanut esimerkiksi avioeroon pitkän liiton päätteeksi. Ymmärrän, etteivät tällaiset asiat herätä vain positiivisia mielikuvia.
Joka tapauksessa pitäisi muistaa, että meillä jokaisella on vain yksi elämä ja oikeus päättää sen suunnasta – silloinkin, kun se tarkoittaa ihmissuhteiden katkeamista. Ei ole oikeutettua toivoa, että joku pitää saman, kerran ottamansa kurssin elämänsä loppuun asti vain siksi, ettei muiden elämä järky.
Osasyy ”villitysten” vähättelyyn taitaa olla sekin, että vaikkei suoranaisesti pelkäisi joutuvansa tällaisen ”villityksen” vaikutuspiiriin, niin sellainen toimii kuitenkin muistutuksena: toisinkin olisi voinut valita, ja voisi edelleen. Tämä muistutus voi olla kivulias, jos on itse sisimmässään tyytymätön elämäänsä. Asia voi olla helpompi torjua naurettavana ja halveksittavana kuin tosissaan pohtia sitä.
hyvä näkökulma, samaa mieltä 🙂
Juuri näin. Olenkin joskus kuullut sanottavan, että hyvää (ikä)kriisiä ei saa heittää hukkaan. Se tulee syystä ja silloin on syytä miettiä mitä se kriisi yrittää sinulle kertoa.
Totta!