eihän sellasta vaan tapahdu
Maailmassa on paljon asioita, jotka tiedät muttet kuitenkaan oikeasti ymmärrä. Kuten sota. Tiedät, että se on hirveää, muttet sä oikeasti kykene ymmärtämään, jollei sulla ole tai ole koskaan ollut mitään suhdetta siihen.
Mä ehkä ymmärrän tämän jälkeen hiukan paremmin kuin ennen, uuden pakolaisnaisen saavuttua Duritan luokse.
Ilman, että olisin yksityisyyttä rikkova pahanluokan stalkkeri, vaan etten vaan voi olla näkemättä huonettani vastapäätä olevaan avoimeen makuuhuoneeseen, jossa on yhden ukrainalaisnaisen tämän hetkinen elämä.
Kaksi käsimatkatavaroiden kokoista matkalaukkua, punaisenristin kassi ja puhtaat tyynyt ja peitot pussissa.
Kun näen huoneeseen tulleet tavarat, ajaudun shokkiin.
Ensin vihaan itseäni siitä, etten ole kyennyt olemaan parempi ihmisolento,
sen jälkeen istun alas ja itken.
Tätä kai kutsutaan todellisuuden kohtaamiseksi.
Rauhoituttuani jatkan miettimistä sen suhteen, kuinka moni asia elämässä onkaan puhdasta sattumaa.
Kuinka on monen asian sattuma, että mä olen juuri nyt jossain 50 000 asukkaan färsaarilla paikallisen Duritan kotona viiden ukrainalaisen pakolaisnaisen kanssa.
Eihän sellaista vaan tapahdu.
Vielä hullumpaa on se, kuinka tuollaiset sattuman kokemukset kirjoittaa uusiksi sun elämän suuntaa.
Ja ennen kaikkea: kuinka paljon hyviä kokemuksia oon sen sattuman kautta saanut elämääni muovaamaan sitä suuntaa.
Sattuman.
Enkä voi olla muuta kuin kiitollinen.
Tämäkin sattuma kirkastaa itsestäni käsitystä siitä, kuinka aion olla joku päivä se ihminen, jolla on voimia ja keinoja auttaa myös muita.
Lue lisää:
