tanssivat niin että sielussa värisee
Sateella puisto näyttää jotenkin trooppiselta paratiisilta. Ehkä se on sitä, että kasvit nauttii ja uskaltaa näyttää sen myös. Mä kävelen samoja reittejä varjoni kanssa kuin aina ennenkin, mutta todeten kulma toisensa perään, ettei täällä ennen tältä ole näyttänyt, yhtä hyvältä. Ne iloitsee, tiedän. Tanssivat niin että sielussa värisee, sydän jyskyttää ja kyyneleet valuvat pitkin poskia.
Luin yhden kirjan vetovoiman laista ja vaikken täysin kaikkea voipaisuutta siitä ehkä allekirjoitakaan, allekirjoitan kuitenkin sen, että se mitä sä ajattelet on sinä. Kun sä ajattelet positiivisia ajatuksia sä vedät puoleesi positiivisia asioita ja näet ympärilläsi positiivisuutta. Elämä on tätä energiaa, me olemme energiaa, sen värähtelyä. Katson noita puita ja mietin, että siksikö ne näyttää juuri nyt tuolta. Kuka opetti vihaamaan sadetta?
Mietin hetken seitsemänvuotiasta berliiniläistä Nikaa, joka juoksi kiljuen ulos sateeseen. Lapsena minä en tainnut koskaan juosta. En iloinnut yhtä kepeästi kuin luonto iloitsee, vaikka olenkin osa luontoa. Luonnossa kaikilla vaiheilla on omat tärkeät tehtävänsä.
Hiuksiini on tarttunut kosteus, poskille noussut kevyt puna. Kävelen uimaan ja takaisin tullessa olisin pysähtynyt lukemaan kirjaa lähikuppilaan pienen viinilasillisen kera, mutta se oli ehtinyt mennä jo kiinni. Sen sijaan joinkin 0% sellaisen kotonani, joka sattui löytymään kaapista.
Ihan tälleen arkisena ja sateisena torstai-iltana.
Vain tuiki tavallisena torstai-iltana.
Tavattomana.
Tavattoman täydellisenä.
Jotakin mitä mä oon viime aikoina päätään pyöritellen hymähdellyt on se, miten voi olla mahdollista, että kaikki ympärillämme keskittyy kertomaan tarinaa, mitä kaikkea meissä on itseasiassa pielessä?
Oikeastaan jos ajattelee, koko ajatusmaailmamme on varsin negatiivinen ja kun me kaikki ollaan hiukan negatiivisia, muodostuu siitä ympäristömme heijaste. Negatiivisuutta ei taida voida poistaa, mutta voisiko sen sulkea ulkopuolelleen? Sellaisen jonkinlaisen pehmeän, läpäisemättömän kuvun ulkopuolelle. Voisipa. Avaan parvekkeen oven, ja antaudun sateen huumaavan rauhoittavalle ropinalle. Kirkon kello alkaa lyödä tasatunnin merkiksi.
Muistelen hetkeä, kun istuin puistossa, muutama viikko takaperin. Silloin se välähti mieleeni, kuin salaman lailla: siihen että luopuu elämän hallinnasta, liittyy myös negatiivisten ihmisten rajaaminen elämästä ulos.
Negatiivisuus kun on yksi hallinnan muoto ja ihminen joka on astunut hallinnasta ulos, ei halua elämäänsä negatiivisuutta. Hän haluaa elämäänsä rauhaa, velloa siinä hyvän olon pumpulissa, mikä elämässä on, vaikka elämässä olisi oikeita ja vääriä asioita, hyviä ja huonoja, silti ne kuitenkin vain ovat. Ei niitä tarvitse hallita, ei niitä tarvitse dramatisoida, huutaa tai värittää.
Sitä ei enää jaksa elämässä sellaisia asioita, jotka ovat liian vaikeita. Asiat voivat olla joko helppoja tai vaikeita. Käsityksellä oikeasta ja väärästä sillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä. Asiat voivat olla joko oikeita ja vääriä ja oikeat ja väärät tarvitsevat valintoja. Negatiivisuutta ne eivät silti tarvitse.
Elämästä voi löytää ja nähdä aina pahaa. Elämässä on pahaa ja hyvää. Pahan näkeminen ei kuitenkaan tuo elämään mitään hyvää. Minä haluan elämääni hyvää, en pahaa. Mieluiten oikeita, ei vääriä, mutta aina asiat eivät ole mustavalkoisia. Olenko viimein löytämässä armollisuutta ehdottomuuteeni?
Ehkä se auttaa näkemään armon, kun näkee toisessa ehdottomuuden. Sitä näkee, kuinka järjettömiä toinen vaatii, miten toinen omassa epätäydellisyydessään ei voi vaatia toiselta täydellisyyttä. Siis en minäkään.
Tää maailma tarvis vaan niin paljon enemmän rakkautta. Ymmärrystä, avoimuutta ja lempeyttä kaikkeutta ja kaikkia kohtaan. Antaen kaikkien toteuttaa omaa tarkoitusta, antaa asioiden olla välissä vaan asioita ja katsoa toisen ihmisyyttä, ilman välissä olevaa kuorta. Itseään. Rakkaudella. Rakkaus on sitä, että myöntää olevansa heikko ja pelokas, vain rakkautta tarvitseva ihminen. Olen sitä mieltä, että kaikki negatiivisuus, pahuus ja muut ihmisoireet ovat vain oire omasta rakkaudettomuudesta, sen kärsimyksestä ja kaiken sen tunnistamattomuudesta.
Tänään olen avoin. Avoin elämää, kaikkeutta, ihmisiä, teitä ja polkuja kohtaan. Olen virran vietävänä. Virran, joka kantaa, jossa ei voi kauhoa, muuttaa suuntaa, hallita sen vauhtia vaan antaa vain mennä, katsella ohi lipuvaa maisemaa.
Tuo tunne on kiitollisuus.
Elämä on juuri hyvää ja oikeaa.
On ja on ollut välillä tuskaisen ärsyttävää opetella ja ymmärtää, ettei asioita voi pakottaa. Itse asiassa, parhaimmat asiat tulevat pakottamatta. Aina. Niin olen todennut, kerta toisensa jälkeen.
Silloin kun en halunnut Berliiniin, vaan Pariisiin. Ja kuitenkin rakastuin siihen, koko sydämellä, se teki minusta minut.
En minä halunnut Färsaarillekaan Duritan luokse, vaan Japaniin jonnekin Fuji vuoren kupeeseen kaitsemaan hedelmäpensaita. Ja silti sain juuri sen hahmotelman kalastajanvaimolta, mitä tarvitsinkin, miltä elämäni toivottavasti ehkä kymmenen vuoden päästä näyttää.
Ja samassa hetkessä kun sydämeen sattuu rakkaudettomuus niin kipeää että huudan, tunnen myös lohdutuksen. Kiitän, juuri sen jälkeen, kun teen jotakin voimaannuttavaa yksin – jos mä tässäkin asiassa turvautuisin johonkin toiseen, kuinka heikko olisin, kuinka vahva nyt olen, kun elän ja jatkan ja nautin elämästä. Ihminen joka on onnellinen yksin, joka tajuaa elämää myös yksin, on saavuttanut kaiken, mitä elämässä voi saavuttaa, on vahvin, mitä ihmisestä koskaan voi tulla. Tuo ihminen rakastaa itseään. Ei silleen itserakkaalla tavalla, vaan lempeästi, ettei vain toisten rakkaus määritä itseä. Ja kun ihminen rakastaa itseään, mutta jota myös rakastetaan, hän ei pelkää, hänen elämästään ei puutu mitään.
En voi pakottaa mitään. En voi pakottaa itseäni kirjoittamaan, vaikka haluaisin kirjoittaa. En juoksemaan naama punaisena 10 kilometriä, jos en vielä jaksa juosta. En saamaan kaveria perjantai-iltana terassille, jos kaikilla on jo jotakin menoa. Voin aloittaa, voin koittaa, voin kysyä, mutten vaikuttaa lopputulokseen. Lopputulos on, mitä on, ja minä sopeudun siihen, voin oppia uutta. Lopputulos on aina hyvä, on se mitä tahansa.
Kun sitä katsoo rakkaudella.
Rakkaus voittaa, aina. Vaikka välillä tuntuisi, että kaikki ympärillä kuolee, rakkaus palaa.
Aina.
Siksi rakasta, älä vihaa.
Näe maailmassa kauneutta, älä virheitä.
Lue lisää:
joka kääntää hyvyydelle selkänsä
