ettei hän enää piiloudukaan
Siinä hetkessä sen tajusin.
Olin ostanut mitä herkullisimman omenabritakakun. Taivaallisimman, mitä olen koskaan syönyt. Kannan sen ja kahvini lähelle ikkunapaikkaa, kaivan kirjan esiin.
Hälinää.
Ahdistun hälinästä. Mielessäni kaikkien katseet ovat minussa, kuulen alistavia sanoja. Niiden painosta rullaudun pienen pieneksi mytyksi, katoan pöydän alle. Älkää katsoko mua, huudan niin lujaa kuin pystyn, katsomatta, katsovatko edes.
Ei sulla oo mitään hävettävää,
outo ja vieras ääni sanoo.
Ääni on pieni, mutta silti väkevä ja vahva, niin vahva, että palaan istuimelleni, pyöräytän hartiani taakse ja annan katseen viipyä muiden katseissa.
Silloin
sen ymmärsin:
mä pyydän jatkuvasti olemassaoloani anteeksi.
Sen jälkeen tapaammekin melko monta kertaa. Tai siis, olemme tavanneet jo satoja tai tuhansia kertoja, ensimmäistä kertaa vain näen hänet. Ei siten, että hän kietoo minut pikkusormensa ympärille huomaamatta, vaan siten, ettei hän enää piiloudukaan. Hän antaa itsensä näkyä.
Myöhemmin kesällä nimeän hänet. Olen viettänyt useamman päivän höntsäillen kuin kesän lapsi, nurmella maaten, varpaan välit hiekassa. Mutta tänään. Tänään haluan olla hieno nainen, laittautua ja viedä itseni ulos, läheiseen taidemuseoon. Kun katson peilistä kuvajaistani ennen lähtöä, sama ahdistus palaa: voinko mä lähteä näin ulos? Kuin hienoonkin tapahtumaan, mitä muutkin ajattelevat, sanovat varmaan, että mikä tuokin luulee olevansa, pöydän alle sinä kuulut.
Höpö höpö, heilautan kättä tuhahtaen, silti ulko-oveni jälkeiset askeleet ovat huterat ja epävarmat, kunnes porottavan auringon katseessa oivallan:
itsensä pienentäminen,
se hänen nimensä on.
Häpeä.
Mutta ei sulla ole mitään hävettävää, ei anteeksi pyydettävää, alan toistella itselleni joka kerta, kun huomaan pienentäväni. Sulla on lupa olla olemassa. Äänekkäästi, leveästi, näkyvästikin. Siten kuin olet.
Pitää vain olla rohkea. Uskaltaa ensimmäistä kertaa olla, näkyä. Sen jälkeen huomaat, ettei ketään oikeasti kiinnosta. Ei kukaan edes näe, he katsovat vain itseään. Jos he taas erehtyvät katsomaan, tiedä, että et näe noita ihmisiä enää koskaan. Silloin tuolla ohimenevällä mielipiteellä ei myöskään ole minkäänlaista merkitystä. Elämä jatkuu. Sinun elämä jatkuu omanasi, tuon jonkun toisen omanaan.
Missä onkin ne kaksi, iankaikkisesti toistuvaa elämän totuutta:
1 kaikki on ohimenevää
2 vain minä olen, minä jään
Merkitystä onkin vain sillä, millainen olo sulla ittelläs on, millaista seuraa sä itte ittelles olet. Sellainen, joka jatkuvasti syyttää sua sanoin, ei ole mukava elinkumppani elää. Sen kautta ei voi elää. Sä elät tuon mielen kautta, tuolla äänellä on lopulta ihan helkkaristi merkitystä kaikkeen. Sun ajatukset määrää kaiken. Käynnistyykö moottori vai jääkö se yskimään. Elääkö se ilossa vai pelossa.
Ymmärtääkseen itseään, onkin ymmärrettävä, siten nimettävä, että kaiken, tämänkin, takana on lopulta aina
pelko.
Voit nimittää sitä häpeäksi tai riittämättömyydeksi tai itsekkyydeksi, mutta ne ovat vain eri nimiä pelolle.
Itsensä pienentäminen on näkyvänä olemisen pelkoa. Se on kai samaa kuin häpeän pelko. Häpeä on sen pelkoa, että näkyessään ei olekaan arvoa tai arvo on menetetty. Ettei riitäkään, sitten puhutaan jo riittämättömyydestä. Niin, kuten näet, kaikki pelot, eri nimillä, ovat itse asiassa samaa ja johtavat samaan paikkaan. Että joku välittäisi sellaisena kuin on. Hyväksyisi sellaisena kuin on. Päättäisi pitää. Ehdoitta. Se on rakkaudettomuuden pelkoa. Siksi vastaus kaikkeen, kuten viimeksi kerroin, löytyy juuri sieltä: omasta rakkaudesta.
Kun ajattelen itsensä pienentämistä, alan lopulta väistämättä ajatella energioita. Tiedäthän, toista lempiaihettani pelon lisäksi. Mitä itsensä pienentäminen tekee sun energioille?
Sun hartiat jännittyy, kasvot kiristyy, suu mutristuu, liikut yläkroppaa käyttäen haroen eteenpäin, et jalkojesi viemänä. Pelottoman ihmisen liike taas on sulavaa, katse läsnäolevaa. Se katse näkee, aura hehkuu levollisuutta, sillä tuo katse ei ole pelon läpäisemää.
Mulle on jotenkin äärimmäisen tärkeää hioa sitä taitoa miten olen kosketuksissa ympäristööni, ja itse asiassa kaikista tärkein taito siinä on tulla epätietoiseksi itsestään, ajattelen tänään, odottaessani liikenne valoissa valojen vaihtumista.
Tai siis.
Tulemalla tietoiseksi häpeästä, riittämättömyydestä – pelosta – itse asiassa voi olla ilman niitä ja se hiljentää mielen ja suuntaa kasvot kaikkialle mikä ympärilläsi on.
Ollen vähiten minä mutta silti kuitenkin eniten.
Viimeksi:
