yksi yksikkö kokonaisuudessa
Kuin se olisi salaisuus, jota kaikki eivät tiedä,
mutustelen sanoja suussani, luettuani somessa puhetta yksin tekemisen taidosta.
Eivätkä tiedäkään. Monet meistä eivät osaa olla yksin, sillä sielun turvattomuus on liian kipeä kannettavaksi, sitä kantamaan haetaan toista ihmistä. Siinä onkin kaiken nurinkurisuus. Ainut turva todellisuudessa voi elää vain sinussa.
Kun mä katselen laskevaa aurinkoa,
patikoin päähiessä parikymmentä kilometriä, pystytän teltan ja jään luonnon hiljaisuuteen,
tai aloitan paritanssin, yksin,
ajattelen:
miten ikinä
ikinä
voin tuntea samaa onnea ja tyytyväisyyttä näissä hetkissä jonkun toisen ihmisen kanssa.
Sillä jos mietin elämääni takaperin, sen kaikkia tarinoita ja kokemuksia ja tapahtumia, voimakkain ja voimaannuttavin onnen tunne on syntynyt juuri siitä,
hetkestä yksin,
aivan tavanomaisesta ja tavallisesta,
yksinkertaisesta,
hetkestä yksin.
Omassa läsnäolossa lepäämisessä.
Enkä ole tavannut sellaista ihmistä, jonka kanssa kokisin tuon saman taian. Vielä. Olen edelleen heltymätön romantikko, uskon siihen. Joku päivä tuossa hetkessä, kohtaan jonkun. Sitten pelkään. Voiko sellaista kuitenkaan oikeasti olla olemassa?
Tai en tiedä. Onhan se hetken jakaminen jonkun kanssa tärkeää, rentouttavaa, nautinnollistakin, muttei koskaan kuitenkaan samaa, kuin silloin, kun olet itsesi kanssa. Ei yksin elämä riitä, muttei se siitä huolimattakaan ole samaa. Siitä puuttuu, jotain.
Kauas on tultu siitä hetkestä, kun luulin, että ainut asia mitä elämääni tarvitsen, olisi parisuhde. Kun vain löytäisin jonkun, kuului toive. Eikä tuo joku riittänytkään. Ei se ollut rakkaus jota kaipasin, kaipasin turvaa. Muttei sillä lopulta rakkauden kanssa ollutkaan mitään tekemistä. Merkitys sillä silti oli. Se auttoi mua löytämään turvan minusta itsestäni.
Helposti sitä jääkin vain rakkaudettomuuden pelon sokaisemaksi, että luulee ainoan keinon tuon tunteen tukahduttamiseen olevan vain juuri toisen ihmisen rakkaus.
Väärin.
Tarvitsemme oman rakkautemme.
Vaikka olemmekin heimoihmisiä ja rakkaus on syvin tarve ihmisyydessä, on kuitenkin niin, ettei rakkaus toiseen ole vastaus kaikkeen. Rakkaus toiseen ei saa olla riippuvuutta, sillä ihminen ei kasva ja kehity riippuvuudesta, eikä siellä asu todellinen rakkauskaan. Siten yksi iso osa itsestään jää toteuttamatta, jos turvautuu vain rakkauteen, siis riippuvuuteen, oman kasvun ja kehityksen kustannuksella. Siksi tarvitaan rakkautta itseen, kasvua ja kehitystä, siinä missä tarvitaan myös rakkautta toiseen. Se on rakkaudettomuuden pelon kohtaamista, mutta kuitenkin se ainoa rakkaus, mitä todella on olemassa.
Erillisyyden tuskaa ei voi poistaa. Sitä ei voi vältellä, ei piilottaa, ei tekemisten tai tavaroiden tai muiden ihmisten taakse. Sen kanssa on tehtävä sopu. Ja vaikka siitä on surullisuuden kaiku, siinä on ihan uskomattoman paljon vahvuutta. Siinä on kaikki.
Jos elämässä pitäisikin valita yksi, parhain neuvo hyvään elämään, mielestäni se olisi juuri tämä: oman erillisyyden ymmärtäminen. Miksi? Koska siihen kietoutuu kaikki elämän merkittävimmät opit.
Sillä kaikki elämän haitalliset tunteet -kuten häpeä, riittämättömyys, pelko, itsekkyys- kytkeytyvät pohjimmiltaan turvattomuuden tunteeseen, joihin ihminen erheellisesti hakee turvaa ulkopuoleltaan.
Mutta
jos sä haetkin tuon turvan susta itsestäsi, ilman mitään ulkoista, tuota turvaa ei mitenkään voi viedä sulta pois.
Muutoin alati muuttuvassa ja kehittyvässä maailmassa, ainoa mikä on ja pysyy on sinä. Se on ainoa mihin voit nojata. Kun sä nojaat itseesi, sun ei tarvitse syyttää muita tunteistasi, valinnoistasi, elämästäsi, tapahtumistasi tai kokea mitään henkilökohtaisena rikoksena itseäsi vastaan.
Ja ennen kaikkea,
voit rakastaa myös toista parhaimmalla mahdollisella tavalla. Omimatta, syyttämättä, purkamatta omaa rakkaudettomuuden haavasi hänen kannettavakseen.
Sillä kun olet kohdannut suurimman pelon elämässäsi,
oman itsesi ja sen yksinäisyyden,
sua ei pelota enää mikään.
Kun sua ei pelota, maailma alkaa näyttää ensimmäistä kertaa kauniilta.
Mahdollisuudelta.
Musta tuli itsenäinen, sillä se oli joskus mun unelma. Näin yksinäisen seikkailijanaisen Thaimaassa, kaikkien pariskuntien joukossa. Aurinko kimmelsi kasvoihin, sen kanssa kilpaa paistoi lempeä hymy.
Sen jälkeen muu ei ole ollut mahdollista. Paitsi että matkustin yksin, olen ymmärtänyt, että elämä valuu ohi, jos odotat jotakin. Siispä lähdin vaeltamaan, vaikkei kukaan halunnutkaan mukaan. Lähdin tanssikurssille, ilman paria. Jälkeenpäin ymmärtäen, etten haluaisikaan tehdä näitä kenenkään muun kanssa, en juuri nyt.
En yritä esittää vahvaa. Välillä yksin oleminen kaihertaa, tietysti. Sattuu jopa niin paljon että huudan. Samalla ymmärrän kuitenkin: ei se olisi vastaus mihinkään.
Ei yksin tekemisen vahvuus poista yksin tekemisen kipua. Muttei elämässä olekaan tarkoitus poistaa mitään. Yrittää vältellä, piilottaa, esittää ettei olekaan. Vaan antaa olla, kaikkinensa. Vapautuneesti ja avoimesti.
Katson elämää taaksepäin, hymyillen, ymmärtäen.
Jokainen yksin tehty juttu on eheyttänyt jotain mun sisältä.
Ja jokaisen yksin tehdyn asian jälkeen mä olen miettinyt, mistä olisinkaan jäänyt paitsi, jos niin ei olisikaan ollut.
Sen en mistään hinnasta haluaisi olevan toisin.
Viimeksi:
