harha vapaudesta
Olen taas siellä, missä tiedät.
Katsomassa heitä, mitkä tiedät.
Ihmisiä. Menemässä ja tulemassa, toteuttamassa missiota. Maailman tärkeintä, mutta kuitenkin mitätöntä. Jossa jokainen valinta muokkaa kaikkeutta, samalla jokainen voisi olla olemattakin. Sekaisin ja ymmällään. Mikä on tämä elämä ja miten sitä eletään? Yritys olla näkyy, ei oleminen.
Onko ihmisyys niin helppoa, että voimme sanoa,
että me vaan osataan se,
itsestään,
ihmisiä kun olemme.
Että vain sillä että olemme ihmisiä osaamme ihmisyyden,
niinkuin koira osaa koiruuden ja kissa kissuuden.
Että voidaan ajatella, että jokainen on kyvykäs itse arvioimaan miten tätä elämää kuuluu elää ja kukanenkin saa elää haluamallaan tavalla?
Että moraali ja sitä myöten valinnat on jotain..
henkilökohtaista?
Ajatus siitä, että kukanenkin saa elää haluamallaan tavalla, pohjautuu ehkä suurimpaan tai ainakin yhteen suurimpaan arvoista, vapauteen.
Harhaista.
Eihän meillä edes ole todellisuudessa vapautta. Ei todellista. Elämme automatisoidussa normissa, jossa vapaus on jotain jota luulet että sinulla on, koska voit vapaasti (ja senkin niin monisyisin seurauksin, ympäristösi ja historiasi ohjaamana) päättää, haluatko olla hevari vai hippi, pukeudutko kapeisiin vai leveisiin lahkeisiin tai katsotko telkkaria vai lähdetkö kuntosalille.
Vaikka tunnistaisitkin sen joka aamuisen tunteen, että kunpa ei tarvitsisi lähteä töihin. Senkin luulemme itse valitsevamme, muttemme valitse. Se kuuluu yhteiskunnan rakenteisiin ja koska olet osa sosiaalista kompleksia, työtä on pakko tehdä. Lopulta se myös on paikka, joka monisyisessä kompleksissa monisyisin seurauksin kohdallesi arpoutuu – eikä sitä ole aina mahdollista tehdä omilla ehdoilla tai haluamallaan tavalla.
Ja siinä, sinä, edelleen haluat kuulua joukkoon – sillä ihmisyyteen kuuluu halu kuulua joukkoon – ja myös siksi joudut luopumaan todellisesta vapaudestasi, ja hyväksymään yhteisen normin ja sen säännöt synnyin velvollisuutenasi.
Mutta
jos ei ole olemassa todellista vapautta, miten voi olla olemassa todellista tietoa hyvästä ihmisyydestäkään?
Noita normeja ja sääntöjä kun ei tarvitse enää perustella siksi, että ne on sitä,
normaalia.
Sen myötä kaikki muuttuu helposti perusteltavaksi. Riittää kun sanoo: kun muutkin, mä haluan, musta tuntuu, näin on aina tehty. Ja kun niistä tulee helposti perusteltavia, ei ole enää vastuuta omista teoista.
Päästäkseen totuuteen, asioiden pitäisi olla aina perusteltavissa. Jopa niinkin tavanomaisten asioiden kuin asunnon koon, viidesti päivässä syömisen tai kahdeksasta neljään työskentelyn, tiedäthän,
ihmisyyden.
Ne eivät ole totuus, vaan ihminen luo ja on luonut oman totuutensa. Elämä on tyhjä kangas, ennen kuin ihminen sanoo, mitä kankaalla näkyy. Ainut mikä on totta, on se, ettei mikään ole totta. Mikään ei ole ihmisyyden laki ja sääntö, paitsi tietysti fysiologinen pakko tietylle määrälle nestettä ja ravintoa jotta pysyt fyysisesti hengissä, muttei kukaan senkään kohdalla ole määrännyt, että sen tulee tapahtua kahden tunnin välein.
Ja siinä he sitten menevät. Nainen tukka taakse sipaistuna kukallisen hiuspinnin varaan. Jos olisi todella olemassa kauneus, se ei olisi niin kulttuurista ja vallasta riippuvaista, ei muodittunutta huuleni muodostaa sanoja. Kauneus ei olisi eriä nyt tai huomenna.
Normaalius on pienessä keskiluokkaisessa maailmankuvassamme tarkentunut hyvinkin mitättömiin asioihin. Kärsimme ”epänormaaliudesta” ”normaaliudessa”, kun meillä on pari ylimääräistä kiloa, vajavaiset sosiaaliset taidot tai vääränlainen koti. Olemme silti se normaali epänormaalissa maailmassa, lainatakseni Emma Nikanderia kirjasta Maailman paras maailma – Lempeät ja radikaalit utopiat:
”Usein ihmisen oletusasetus, johon kaikkien kuvitellaan samaistuvan, on valkoinen, vammaton, keskiluokkainen ja hyvin toimeentuleva cis-hetero. Se on epäreilu ja epärealistinen vertailukohta kaikille muille ja toistuu niin mediassa kuin politiikassakin.”
Erityisen hyvä tätä normaalia on tarkastella siinä vaiheessa, paitsi että ymmärtää ettei todellisuudessa olekaan kovin vapaa, mutta myös silloin, kun ymmärtää että koko elämämme itse asiassa perustuu valheeseen. Jatkaakseni Emman sanoilla:
”Kolonialismi on mahdollistanut länsimaiden niin sanotun kukoistuksen. Koko tämän päivän läntinen yhteiskunta perustuu globaalin etelän riistämiselle. Kuten dekolonaatiosta kirjoittanut filosofi Franz Fanon on todennut, Eurooppa on kolmannen maailman luomus. Se on rakentunut muualta maailmasta varastetun vaurauden varaan.”
Toisin sanoen, juurikin se, tapamme elää,
oma normimme,
on perustettu sen varaan, että voimme riistää muilta.
Ja nyt, olemme tottuneet yltäkylläisyyteen ja runsauteen ja helppouteen ja halpuuteen, mikä pitää meidät tyytyväisenä, siinä määrin ymmärtämättä, että tämä oma ei itse asiassa ole edes koskaan ollut meidän.
Siksi me myös riistämme muita, jatkuvassa kilpailussa kun olemme. Koska kilpailemme, haluamme voittaa ja sitä myötä syymme toimellemme katoaa, kadotamme totuuden. On vain minä. Minä haluan, minä tunnen, minä tarvitsen. Minä silmät kiinni palkinnossa, jossain kultaisessa ja kimmeltävässä. Mutta ei se ole ihmisyyteen kuuluva erityisominaisuus, se myös on ominaisuus, jonka ihminen on keksinyt alistaakseen ympäristön itselleen.
Alistaakseen.
Eli siis
kun elämämme perustuu valheeseen,
eikä elämämme perustu vapauteenkaan,
miten voimme tietää miten toteutetaan ihmisyyden potentiaaliakaan?
Jos uskot evoluutioteoriaan, olemme pohjimmiltamme eläimiä. Mikä meidät kuitenkin erottaa muista eläimistä, filosofi Senecan sanoin, jonka Juhani Torkin kirjassa Järkevä onni kohtasin:
”Täydellinen järki on erityinen ihmiselle kuuluva hyvä, kaikki muut ominaisuudet ovat yhteistä eläinten ja kasvien kanssa.”
Mutta ei pelkkä ihmisenä oleminen takaa järjen potentiaalista käyttöä. Se vaatii työtä, jonka lopputuloksena voidaan saavuttaa sellainen tietoisuuden taso, joka elää vapaudessa ja rakkaudessa ja totuudessa ja ainoastaan siellä. Siis
vapaudessa,
totuudessa.
Vai onko täydellinen järki sittenkin vain sitä taitoa, joka ymmärtää että 1+1 on 2 tai keksit asian kuten hehkulampun?
Ei. Sillä näitä asioita ihminen ei tarvitse, eikä ne ole ihmisessä sisäsyntyisesti itsessään, vaan ne on asioita, joita ihminen on ympäristöä itseään oppinut myöskin käyttämään hyväksi, palvelemaan itseään.
Voisikai sitä tietysti ajatella, että sellainen ihminen on järkevä, joka järkeään käyttämällä pystyy alistamaan muut omaksi hyväkseen. En tiedä, minun on hirveän vaikeaa kuvitella tätä valintaa miellekkäämpänä. Siihen ei sisälly lopullista tunnetta vapaudesta ja turvasta.
Vaikka olisit taitava muiden ihmisten käyttäjä, eläisit kuitenkin siinä tunteessa, että myös joku toinen voi kääntyä sinua vastaan, niinkuin sinä olet kääntynyt heitä vastaan. Ainut kestävä tyytyväisyys ja turva elääkin rakkaudessa.
Onko ihminen edes luontaisesti vain paha ja omaneduntavoittelija?
Ehkä jossain solussaan kyllä, mutta on totta, että vallitseva kilpailullinen lähtökohta ei tuekaan meitä parempaan. Tätä ajatusta värittää myös kuolemaa tekevä Morrie Mitch Albomin tositarinaan perustuvassa romaanissa Tiistaisin Morrien luona: ”Ihmiset ovat ilkeitä väin silloin kun jokin uhkaa heitä”, hän sanoi myöhemmin samana päivänä, ”ja juuri niin tämä meidän kulttuurimme tekee. Nekin joilla tässä järjestelmässä on työpaikka, tuntevat olonsa uhatuksi koska pelkäävät menettävänsä sen. Ja kun ihminen tuntee olonsa uhatuksi, hän alkaa katsoa vain omaa etuaan.”
Ihmisellä on taipumuksia niin paheisiin kuin hyveisiin. Jos antaa tunteille valtaa, tuntuu pahe monesti hyvinkin uskottavalta, sellaiselta, joka itsestä tuntuu oikealta. Jos joku vaikkapa loukkaa sinua, voi tuntua hyvinkin oikealta antaa samalla mitalla takaisin. Totuutta ei siis voikaan oikein katsoa suodattamatta minä linssien läpi.
Mikä silloin on totta?
Totuus muuttuu subjektiivisen linssin läpi, mutta ei objektiivisuuden. Ja totuus on objektiivisuutta. Totuudella ei ole subjektia, totuus on.
Myös tietoisuus on. Tietoisuudellakaan ei ole subjektia.
Paitsi tietysti voit lisätä totuuteen subjektin, kun puhutaan yksinomaan vain juuri sinuun liittyvistä asioista, joihin ympäristö ei kosketa, kuten ”onko minun kannaltani oikein, että lähden opiskelemaan hoitajaksi vai lääkäriksi” tai ”onko minun kannaltani oikein että valitsen puolisokseni henkilön x vai y”, joskaan ei niissäkään ole todellisuudessa kyse oikeasta, vaan tunteesta.
Tai oikean hahmottuminen voi joskus jopa hämärtyä, jos puhutaan filosofisista dilemmoista kuten että jos juna olisi menossa ryhmää kohti ja kädessäsi on vipu jolla voit kääntää junan kulkemaan toiseen suuntaan, jossa surmansa saa vain yksi ihminen. Siitä ei kuitenkaan ole kyse, sillä tällaisia valintoja kukaan meistä ei arkielämässä joudu tekemään, vaan arkielämä on valintoja siitä, mikä on tasa-arvoista, oikeudenmukaista ja hyvää elämää ja kohtelua kaikkia ihmisiä kohtaan.
Olen sitä mieltä, että kaikki olemme sisimmissämme hiukan paheellisia. Myös Dalai Lamalla ja Äiti Teresalla on paheellisia ajatuksia (luulen). Kyse on lopulta ainoastaan mielen hallinnasta, joka on taito, jolla on mahdollisuus valita toisin. Ja kun sä valitset toisin, lopulta tuon tunteen vahvuus myös heikkenee. En usko, että se katoaa (ainakaan meillä taviksilla), sillä on edelleen hetkensä. Mutta se haalenee ja sitä onnistuu katsomaan useammin rakkaudella, jolloin se kadottaa voimansa. Sen näkee ja sen antaa mennä, tarttumatta siihen.
Eläimellisyys on vaistonvaraista toimintaa. Jos kuuntelet vain vaistojasi, voit aiheuttaa itsellesi nautinnolla ähkyn, tappaa, mitä vielä. Tarvitset järkesi, kyetäksesi toimimaan toisin, miten vaisto ohjaa. Ja juuri siitä syystä hyveen tulisi olla jotain vähemmän henkilökohtaista.
Sillä ihmisen toiminnalle on aina
aina
jokin syy.
Siksi sä voit aina kysyä itseltäsi miksi. Miksi valitset mitä valitset, miksi teet mitä teet. Ei ole olemassa tekoa ilman sen taustalla olevaa syytä, on syy sitten pelko, ilo tai mukavuudenhalu.
Puhuessamme vaikkapa kohtuullisuudesta, puhutaan todellisuudessa jokaisen omasta mukavuudenhalun tarpeesta. Siinä missä joku ajattelee, että haluaa tietyn määrän neliöitä mukavuutensa vuoksi, minä näen vastuuta ja velvollisuuksia, ennen kaikkea menetettyä vapautta. Vaikka se onkin henkilökohtainen näkemys, sitä, kuinka pitkälle asioita voi kuitenkaan perustella mukavuuden henkilökohtaisen mittarin nimissä, on sillekin rajansa, niin kauan aikaa, kun maailmassa on epätasa-arvoisuutta, köyhyyttä ja köyhdytämme itse luontoa eli asia ei koske pelkästään meitä itseämme. Se on asian tulkitsemista objektiivisesti, kuitenkin antaen sille hiukan subjektiivista siimaa.
Jos siis ihmisenä erityislaatuinen piirteemme on Senecaa mukaillen täydellinen järki, on se juuri tätä.
Täydellinen järki on tietoisuus.
Tietoisuus on totuutta.
Ja totuus on oikeudenmukaisuutta.
Oikeudenmukaisuus on tasavertaisuutta, että kukaan ei ole toista parempi, kun kukaan ei ole toista parempi, kykenee rakastamaan. Jos ajattelee olevansa toista parempi, kokee asioita omaksi oikeudekseen, eikä se ole rakkautta, vaan valtaa. Eikä sellainen ihminen joka alistaa tiedosta tai jos hän tiedostaa, sitten hän ei kykene rakastamaan.
Oivallan, riemunkiljahduksin:
elämämme tarkoitus onkin opetella rakastamaan!
Sillä kuten sanottua: tietoisuus, rakkaus, läsnäolo ja intuitio ovat kaikki todellisuudessa yhtä. Jossa rakkaus on syvin tarpeemme, mutta ilman tietoisuutta emme kykene rakastamaan. Tiedätkö mitä nyt ajattelen? Ehkä syvin tarpeemme on rakkaus juuri siksi, että oppisimme tiedostamaan!
Anna kun havainnollistan: kuten kerran kirjoitin, ehkä tärkein oppi oman hyvinvointinsa kannalta on oman erillisyytensä ymmärtäminen.
Sillä vain jos sisäistät erillisyytesi, voit sisäistää myös toisen ihmisen erillisyyden. Ja vain jos voit sisäistää hänen erillisyytensä sinusta, voit kunnioittaa, siten rakastaa häntä, omana itsenään, erilaisena. Jotta voit nähdä toisen sellaisena kuin hän on, sinun on kyettävä näkemään hänet kaikkien ajatusmalliesi, pelon, takaa, haluat sitten kutsua pelkoa sitten riittämättömyydeksi tai häpeäksi tai joksikin muuksi. Ja juuri tämä on tietoisuutta: asioiden näkeminen.
Ja tiedätkös.. automaatiossa elävä ihminen ei osaa rakastaa, sillä normissa muiden kaltaisena elävä ei ole ymmärtänyt omaa erillisyyttään, erilaisuuttaa, vaan yrittää vain tulla toisten kaltaiseksi.
Ympäristömme aiheuttaa meille erheellisen tunteen rakkaudettomuudesta. Se syntyy kapitalismista, jatkuvasta kilpailusta, jossa jatkuvassa kilpailussa jäämme aina kakkossijalle. Emme ole koskaan yhtä hyviä kuin joku toinen. Joku on aina parempi kuin me, arvokkaampi kuin me. Vaikka jonkinlainen hierarkkisuus olisikin sisäsyntyistä, juuri tuota erityislaatuista järkeään käyttämällä ihmisen on mahdollisuus kohota sen yläpuolelle.
Tämä ei tietystikään tarkoita sitäkään, että pitäisi tuntea väärin puhuessaan asioista minä muodossa, eikä meidän kuulu palata kivikaudellekaan. Se tarkoittaa ainoastaan voimaa. Se tarkoittaa voimaa kohdata asiat neutraalimmin, järkeä käyttäen, mitä ilman ymmärrystä kohtaisi. Silloin asioihin ei takerru ja kun niihin ei takerru, ne eivät viljele enempää pahuutta maailmaan, sillä minä kuuntelee totuutta ja silloin voimme luoda parempaa maailmaa kaikille. Silloin pystytään myös elämään rakkaudesta käsin.
Ongelmaksi muodostuu enää se, ettei hyveillä voi johtaa suurta joukkoa. Niille ei voi asettaa rajoja ja lakeja, sillä lopulliset vastaukset moraaliin ja etiikkaan ovat hiukan tapauskohtaisia. Hyveet myöskin menettävät merkitystään pakotettuina. Niiden on tultava vapaaehtoisesti yksilöstä itsestään ja siten ne myös jäävät yksilön vastuulle itselleen. Maailmassa, jossa kuitenkin on aina myös pahuutta, jossa pahuus tekee helpoksi kääntää kasvot hyvälle.
Ehkä me tarvittais parempaa opetusta siitä, mitä itse asiassa on hyvä ihmisyys, ei vain siten, että se on valinta, jonka voi valita, jos itseä kiinnostaa. Vaikkakin sehän sen paikka on, mistä se ainoastaan voi kasvaa: se on valittava itse. Ne voi oppia vain itse, jos syntyy jano totuuteen.
Jos.
Jano totuuteen kun elää vapaudessa. Vain ymmärrys auttaa tietoisuutta kehittymään. Ymmärrys kehittyy olemalla utelias, kokeilemalla ja kokemalla, tutkimalla ja hutkimalla, innostumalla ja pettymällä, siten oppimalla. Sitä kaikkea voit saada esimerkiksi kulkemalla uusia asioita ja ihmisiä kohti.
Siis jos automatisaation ulkopuolelle katsomisen pelko ei estä sinua.
Viimeksi:
jääminen ei ollut tarinan opetus
