ANKEAA, RAJOITTAVAA, KAHLITSEVAA – VAI VAPAUTTAVAA?
Kävin jokunen aika sitten kaupungilla kahvilla. Matkalla jouduin tavalliseen tapaan, kuten yleensäkin ihmisiä vilisevissä paikoissa, juttusille riittämättömyyden kanssa. Tällä kertaa se lyttäsi, syytteli ja aiheutti minulle mielipahaa vasta pari vuotta vanhasta takistani. Käski jopa ostaa uuden. Kerrottuani tämän keskustelunkulun vierustoverilleni, hän pian toteaa, että olishan se mukavaa edes välillä ostaa jotakin kivaa.
Vai sanoiko hän sittenkin, että oishan se mukavaa, että edes välillä olis kivaa?
Musta on hauskaa, sillä toisinaan tuntuu, että elämäni nähdään melkoisen ankeana. Aivan kuin eläisin suomatta itselleni minkäänlaista mielihyvää. Että olisi jokin puute, olla tuntematta sitä, mielihyvää, minkä riittämättömyydelle voi suoda, vaikka vain hetkeksi.
Todellisuudessa en pysty jakamaan sitä riemua, mitä sydämessäni tuntuu, kun olen antautunut yksinkertaisemmalle elämälle. Vaikka elämä onkin inhimillistä ja välillä myös silloin riittämättömyys yrittää tehdä kauppojaan ja vaikka tuohon kauppaan en suostuisikaan – ja toki joskus suostunkin – ei elämäni silti ole ankeaa. Paremminkin voisi sanoa, ettei se ole enää sitä. Millään tasolla.
Vaan aivan kaikkea muuta.
Samalla mieleeni herää kysymys miten mielihalut ylipäätänsä sitten tulisi kohdata? Elääksemme maailmassa, jossa valinnanmäärä ja itsensä paremmaksi muokkaaminen on rajatonta, on äärimmäisen hankalaa tarkastella omia halujaan ja tarpeitaan. Ne kun myös ovat rajattomat. Ja paitsi rajattomat, myös jatkuvasti muuttuvat. Sesongissa tulee aina uusia asioita, joita ei jo omista ja joita voisi uudestaan haluta. Hiukan erilaisempia, hiukan ohuempia, hiukan paksumpia, lyhyempiä, pitempiä, eri värisempiä, kuosilla ja ilman. Mitä juuri silloin sattuukaan miellyttämään – tai mikä itsessä juuri silloin on pielessä. Ihmiset kun sattuvat turtumaan ja tottumaan kaikkeen tuttuun, viehättymään kaikesta uudesta ja paremmasta, ihan sen itsensä takia, vaikkei sitä sen enempää voikaan järkeillä – ja vaikka olemmekin tottuneet keksimään jos jonkinmoisia perusteluja.
Saako silloin itseltään pyörtää halua, vai onko se ankeaa, liian rajoittavaa, sillä elämänhän pitäisi olla kivaa, eikä ankeaa? Mutta mistä tuollainen halu ylipäätänsä aina uudestaan tulee ja onko silloin sen kuunteleminen kestävää? Kuinka kauan uudesta saatu voima pitääkään lopulta sitä samaa mielihyvää yllä?
Ja kun toimintatavan turhuuden ymmärtäen sitä kuitenkin jatkuvasti toistaa, kiinnittäen itsensä itseään toistavaan pyörään, voi kai miettiä, mikä onkaan lopulta rajoittavaa.
Viimeksi:
Lue myös:
EHTAA TUULIPUKUKANSAA – ELI KÄYTTÄMÄNI ULKOVAATTEET