MIKSI OSA-AIKAISUUS ON NIIN HAASTAVA JUTTU?
Ensimmäinen haaste löytyy sieltä omasta päästä.
Että ihan rahasta kieltäytyisi.
Sillä 100% työaikaahan ihmisen kuuluu tehdä?
Tienata kaikki roposet, mitä vaan pystyy, haalien ylitöitä, vaikka mitään erityistä tarvetta lisärahalle ei olisikaan, mutta lisäraha on aina lisärahaa.
Hulluahan se on pudottaa hetkeksi niitä tuloja, vaikka mitään järkevämpää kohdetta niille ylimääräisille rahahanoille ei olekaan, kuin ottaa sitä vapaa-aikaa, vaikka jaksollisesti enemmän, kun on rankempaa.
Sitä omaa aikaa.
Aikaa, jota tässä maailmassa ei ole ylimääräistä, joka joku päivä loppuu. Missä tuon ajan siis haluaa viettää, mitä tehden?
Mulla on alkamaisillaan ensimmäinen varsinainen osa-aikaisuus, jossa siis ihan työsoppariin on määrätty alennetut prosentit. Käytännössä ennen sitäkin jokainen kuukausi on mennyt niin, vaikka nimittäjä onkin ollut eri. Oon ottanut vapaata palkattomalla ja pankkityöaikajärjestelmän kautta, joka tarkoittaa siis esimerkiksi ilta- ja viikonloppulisien vaihtamista ajaksi. Sen sijaan, että saan vaikkapa lauantaista lisärahaa, muutan tuon summan ajaksi.
Kun katson alkanutta vuotta, on jokainen kuukausi pitänyt sisällään ylimääräisiä vapaita. Vuodenvaihteessa pidin varsinaisen talviloman ja pari omakustannevapaata ja työvuoro suunnittelin itselleni vapaata yhteen pötköön kolmen viikon edestä. Pari yksittäistä vapaapäivää viikonlopun yhteyteen mahtui myös helmi- ja maaliskuussa. Viime viikon olin kokonaan vapaalla, juurikin omakustanteisesti. Ja tämän viikon jälkeen alkaakin osa-aikaisuus, joka kestää pari kuukautta, jonka jälkeen mulla on viikon kesäloma heinäkuussa, loput kolmeviikkoa syyskuussa.
Ja vitsit, että jaksaminen on ollut niin paljon parempaa!
Toisaalta oon miettinyt, että kenen vastuulle se lopulta oikeasti kuuluu, ettei 100% työaikaa jaksa tehdä.
Mulla kynnys sellaisen ääneen sanomiseen olisi ihan järjettömän suuri. Mieluummin kuljen sumussa ja painavin askelin, kuin että menisin sanomaan jollekin, että en vaan pysty enkä jaksa. Sen sijaan maksan sen oman aikani itse. Mistään vakavasta uupumisesta nyt ei voi puhua, mutta kyllä mua kylmää muistella sitä olotilaa paria vuotta taaksepäin, ennen yksinkertaistamisen aloittamista. Ja mihin olisin voinut päätyä ilman sitä hidastamista.
Jääkö se kuitenkin lopulta työntekijän tehtäväksi maksaa omasta pussistaan, jos määriteltyyn normaaliin ei kykene?
Samalla ihan ihmisiä katsellessa ja keskustellessa tuntuu, että kuinka moni oikeasti kykenee, kuinka moni vain jaksaa välttävästi.
Kuuluuko meidän siis ollakin töihin vähän väsyneitä?
Mutta eihän se haaste ole ainoastaan siellä omassa päässä, siis osa-aikaisen ottamiseen. Haaste voi löytyä sieltä työpaikaltakin.
Tällaisia pankkijärjestelmiä ei ole joka paikassa eikä kaikki työnantajat ole suopeita palkattomien vapaiden suhteen, mikä siis on käytännössä sama asia. Oletko myöskään esimerkiksi koskaan kuullut kesälomarahojen vaihtamisesta vapaiksi?
Toisaalta on ymmärrettävää, että osaavaa työvoimaa voi olla haastavaa saada tilalle, mutta kuinka paljon enemmän panosta pitkällä tähtäimellä mielellään töitä tekevä, virkeä ja jaksava työntekijä sinne työpaikka toisikaan.
Viimeksi:
Lue myös:
VASTAAKO TÄMÄN PÄIVÄN YHTEISKUNTA YKSILÖN TARPEISIIN?