JOTTA TIETÄÄ MIKÄ ON HYVÄÄ, TÄYTYY TUNTEA MYÖS PAHA
Jotta tuntee täysin hitauden, täytyy tuntea myös kiire.
Paljous, mutta myös yksinkertaisuus.
Merkitys, mutta myös merkityksettömyys.
Läsnäolo, mutta myös automaatio.
Tehden välillä ihan liikaa kaikkea, ilman sydäntä, jotta voi taas löytää sen riemun, sillä sydämellä.
Moniulotteisuus näyttää eri kulmat. Jotta alun alkaenkaan tietää, mitä hyvä on, pitää kohdata myös se hyvä, mutta myös paha. Jos kohtaa pelkän toisen, mistä tietää, kumpi se on? Jos kohtaa pelkän pahan, tuo paha on luonut pohjan hyvälle, ehkä jopa ollut hyvä. Tietääkö sitä edes siis itse aina mikä on hyvää, jos tuntee vain sen yhden kulman? Eikö määritelmä vaadi jonkin verrokin, kaksi puolta, joista päättää?
Tätä moniulotteisuutta tarvitaan ihan siinä tavallisessa arjessa. Ei ole mahdollista olla vain ja ainoastaan hyvää arkea, muuten sen hohto haalistuu. Silti me niin kovin tavoittelemme tuota mystistä täydellisyyden hyvän olon tilaa, joka ei ole edes mahdollista.
Millaista elämää se sekin olisikaan, jos aina vain olisi kaikki hyvin?
Minusta se olisi ainakin omalla tavallaan tylsää. Ettei edes tietäisi, kuinka hyvää tuo hyvä onkaan. Ehkä se pointti vain on, että suurimman osan ajasta täytyy – tai haluaa – olla hyvää, mutta silti pitää olla myös vähän sitä huonoa, tunteakseen todella sen hyvän, jotta elämä kulkee tasapainossaan.
Omassa lainalaisuudessaan.
Todeten, että tänään on tarve tälle. Huonolle, merkityksettömälle, hälinälle, kiireelle, väsymykselle.
Nimenomaan todeten.
Antaen olla.
Jotta seuraavana päivänä voi taas nähdä maailman upeuden.
Viimeksi:
ONKO NELIPÄIVÄINEN TYÖVIIKKO TULEVAISUUTTA?
Lue myös:
TARVITAAN HUONOJA PÄIVIÄ, JOTTA TIEDETÄÄN, MITKÄ ON HYVIÄ