hei kööpenhamina, oot täydellinen (muttei sekään riitä)
Paluu eurooppalaisuuteen, me like.
Toinen toistaan ihanempia kahviloita ja ravintoloita, pullia, täytettyjä leipiä, olutta, viiniä sekä useita upeita puistoja, väheksymättä kaunista arkkitehtuuria. Vaan ihan perfect kävelykaupunki, jossa voit kadota kaduille ja silti olla lähellä kaikkea. Sielua ja mahaa hoivataan.
Vaan ei sekään riitä, totean, istuessani takeaway teeni kanssa yhdessä niistä isoista puistoista. Mieli ei ensin ymmärrä, miten samaan hetkeen onnellisuutta voi mahtua myös onnettomuutta.
Kunnes oivallan:
Mitä mä teen kauneudella, kun mulla ei oo ketään mun vieressä,
ei ketään mun ympärillä?
Kuin asuisi yksin upeassa kartanossa, mutta se ei olisi koti. Kartano antaa silmänruokaa, muttei se ravitse sydäntä. Siltä musta juuri nyt taitaa vähän tuntua: sydän on tyhjä, vailla ravintoa ja tarkoitusta. Maailmalla ei oo antaa sellaista uutta, joka täyttäisi tuon aukon.
Kaikesta tästä huolimatta, mua jollain tavalla myös pelottaa palata kotiin.
Tän reissun aikana, mulla on ollut paljon paljon paljon hyviä hetkiä, paljon paljon onnen häivähdyksiä, muttei kuitenkaan sitä onnea, jota tunsin palattuani viime kesänä Berliinistä (ja itse Berliinissä).
Mitä jos en löydä sitä enää?
Mitä jos se ei palaakaan kun minä palaan?
Näihin mietteisiin jätin puiston.
Yksi elämän parhaista asioista on kävely itsekseen hiljalleen heräävässä sunnuntai aamun kaupungissa. Seitsemän on aika täsmällisen hyvä aika, aina.
Tällä kertaa kävelin hostellin viereiselle lammelle. Katselin luontoa ja eloa oli kiistatta niin paljon, kuin olisi keskellä luontodokkaria. Niin moni eri lintulajin edustaja oli valmistamassa pesää kesää varten.
Tunsin hetken.
Tunsin hetken onnen.
Ja näin itseni jossain päin suomen metsää, heräämässä yksin, onnellisena.
Kyllä se palaa.
Kyllä se palaa, kun se ei ole täällä,
kun kaikki se ravinto
on siellä.
Lue lisää:
kaikki mitä tiedän onnellisuudesta
