mitä elämä tiesi, mitä minä en ensin tiennyt

Mua naurattaa, että sillon kun maailma ihan tosissaan ottaa päähän, en muista, että kyllä parin päivän päästä kaikki on taas upeaa. Jos ottaa päähän vain vähän, muistan paremmin, mutta kun olotila edeltää maailmanloppua, en muista koskaan. Manaan eläväni surkeinta elämää joka ei muutu koskaan. Sitten kaikki muuttuu. Aina parempaan kuin ennen huonoa. Silleen että eilen itkin itseni uneen ja nyt elän prinsessana omassa pilvilinnassani.

Mulla on ollut tosi hiljainen loka- ja marraskuu. Ensin tuntu pahalta, tänään jo ymmärsin, että yksinkin on hyvä. Itseasiassa, aika helkkarin hyvä. Ihan näin yksin en ole ollut pitkään aikaan, en kai siis vain muistanut. Kun en muistanut, en hätääntynyt, vaan hoin itselleni kerta toisensa jälkeen, että asiat menee niin kuin kuuluukin. Nyt mun siis kuuluu olla yksin. Jonkin opin sentään muistan, aika uudenkin sellaisen. Toisin kuin ensimmäisen, jota olen toitottanut jo vuosi tolkulla itselleni, silti se yhä hämmästyttää.

Tuunasin mun kotiasua ja mietin, miksi sitä on niin asennoitunut, että rentoutuminen = aivot narikkaan = ei tarvi välittää mistään mitään, mutta kuinka paljon piristää pienikin muutos kun laitatkin hiukset vähän kivemmalle nutturalle, valittet kivat vaatteet ja hymyilet itsellesi peilistä. Ihan vaan itseäsi varten. Sitten tanssin ja paistelin pastaa ja aattelin, että tilanne vaatii lasin viiniä. Hengitin marraskuista hyggeä sisuksiini, pimeydessä loistavissa kynttilöissä ja asuntojen valojen kajossa.

Nyt yksin ollessani oon miettinyt, onko se joka viikkoinen heiluminen jossain sitä mitä oikeasti haluan vai mitä luulen haluavani. No, haluan myös oikeasti, mutta totta puhuakseni en tunne sen suhteen vielä tasapainoani. Kun en tunne tasapainoani, en muista, kuinka välillä on helkkarin kivaa hillua yksin kotona ja vain miettiä kaikkia niitä ihmisiä jotka ovat jossain.

Kesällä tekemistä oli ihan liikaa, ensin luulin, että nyt ihan liian vähän, mutta ehkä sittenkin ihan sopivasti, kun vain tottuu epävarmaan. Alkaakohan mun epävarmuuden jakso olemaan viimein ihan finito? Riittämättömyyden tuoma epävarmuus kun saa myös tarraamaan ihmisiin ja menoihin ja tekoihin. Kai siksi ettei tarvitse kohdata sisällä vellovia tunteita.

Oon yrittänyt pähkäillä, mitä universumi tällä kertaa haluaa mulle viestittää. Jollain tavalla musta tuntuu, että sillä olis jotain tärkeää sanottavaa, en vaan ihan saa kiinni, mikä se on.

Ehkä se oli ihan vaan se, että muistin taas, että yksinkin on hyvä.

Ehkä se, että se tarjoaa mulle nyt tilaa keskittyä 100% itseeni, omaan hyvinvointiini ja itseni kehittämiseen.

Tai ehkä sitä päinvastaista. Ehkä se haluaa, etten keskittyis, että oppisin olemaan keskittymästä, olemaan vaan tyhjyydessä ja sietämään tyhjyyden epävarmuutta.

Ihan liian vaikeaa.

Oon liian koukussa muutoksen tuomiin endorfiineihin, siihen kun jokin pieni nyanssi itsessäsi alkaakin liikkua eri tavalla kuin ennen. Jotenkin luulen – ja pelkään – että se kuitenkin on oppi, joka joskus on opittava, vaikken haluaisikaan oppia. Fingers crossed.

Toistaiseksi päätän siis uskoa vaihtoehtoa 1 tai 2. Tai 1 ja 2.

Totta puhuen ja tarkemmin ajatellen, taisivatkin olla juuri sitä, mitä tarvitsinkin.

Sitä mitä elämä tiesi, mitä minä en ensin tiennyt, enkä olisi itse halunnut edes valita, mutta jonka takana nyt voi seistä kiitollisena.

Blogit.fi

Instagram