Mitä sillä kulkemisella haluaa saavuttaa?
Jotenkin mä herään vaan niin väristen hetkeen, keskellä kaikkea sitä matkustamiseen liittyvää koneistoa.
Osana näytelmää, tarkkaillen lavasteita, pysähtyneenä: kuvaamista, kasvoja, hymyjä, reppureissaajia, matkamuistomyymälöitä, hotelleja, aamupaloja.
Etsiäkseen sitä merkitystä.
Että sä olet se päivän ties kuin mones sadas, kuukauden kuin mones tuhannes, vuoden kuin mones kymmenes tuhannes,
joka kuulee sen torvisoiton pitkin kuninkaanjärven kallioita.
Silloin koko jutusta katoaa se sielu.
Ja siellä, keskellä järveä, mä mietin vaan, miltähän mahtaa tuntua olla tuo torvisoittaja. Tuntuukohan siltä samalta kuin musta juuri nyt? Osana koneistoa, joka on nähnyt tämän kaiken ennenkin.
Mitä mä teen täällä?
Mitä mä saan tästä?
Jääden pohtimaan eroa siinä, että asut Berliiniläisessä lähiössä entä istut veneessä joka lähti kylältä, joiden asukkaiden määrä ei ole edes murto-osaa vuosittaisista turisteista. Nämä molemmathan kuitenkin ovat sitä, matkustamista.
Kai se juttu onkin siinä, että se jälkimmäinen pakottaa vain kohtaamaan sen oman mitättömyytensä.
Ne toisinnot, johon kaikki juuri silloin hakeutuvat, tunteakseen sitä, merkitystä.
Ja jos oikein pysähtyy katsomaan, katsookin vähän kuin itseään.
Enkä mä löydä sitä.
Merkitystä.
Tai ehken vain ole vielä hyväksynyt elämän yleistä merkityksettömyyttä.
Omaa merkityksettömyyttä.
Viimeisen 10 päivän road tripin aikana olen niin monen monta kertaa pysähtynyt miettimään: mitä mä haluan sillä kulkemisella saavuttaa. Siinä hetkessä, kun kysyn: pitäisikö – tai ei pitäisikö vaan pitäisi – mennä sinne ja sinne, mitä jos en olekaan nähnyt tästä kaupungista mitään, mitä mä sitten muille kerron, mikä on ollut hienoa ja mikä mahtavaa. Hienoa ja mahtavaa oli vain istua hostellin olohuoneessa, riittääkö se?
Ja kaiken sen jälkeen, mä lopulta ymmärrän:
vain hetkellä on merkitystä.
Vain sillä, että mulla on hyvä olla juuri nyt tässä kohtaa, siinä mitä valitsen. Siksi ei tarvitsekaan saavuttaa mitään, kuin vain olla tässä, vaikka näkemättä sitä ja tätä. Aluksi sen tajuaminen saa olon tuntumaan entistä merkityksettömältä.
En voi saavuttaa mitään kestävää.
Voin yrittää, mutta se jää siksi, jahtaamiseksi. Jossa joutuu aina jahtaamaan. Jossa se saavutus, muttei myöskään edes se hetki, ole kestävää.
Hetki on vain hetken, eikä se ole menneessä tai tulevassa.
Sitä ei voi pullottaa, ei ottaa käsiinsä, ei ottaa mukaan.
Ei ottaa mukaan.
Ja se on todella pelottavaa.
Sitä ei voi saavuttaa kuin saavutusta, sen voi savuttaa vain saavuttamatta.
Eikä mun road trippiin mahtunut se Sveitsin kansallismuseo tai taidemuseo, vaan kävely 200 metrin päähän joen rantaan, istuskelemaan ja katselemaan kun muut syöttivät pullasorsia, ihastellen, kuinka en ole koskaan päässyt niin lähelle joutsenta tai nähnyt yhtä monta sorsalajia kerralla.
Enkä mä nähnyt sitä alueen kuvatuinta maisemaa Oberseellä enkä edes sitä jäätikkö juttua, vaan söin muffinia ja loikoilin päivän muuten vaan upeassa maisemassa, sillä vain yksi upea verkkokalvoille asennettu maisema riittää.
Enkä mä tehnyt Innsbruckissa mitään muuta, kuin käveleskelin ihastellen vanhaa kaupunkia – ja sen päälle istuinkin illan ehkä kauneimmassa koskaan yöpymässäni hostellissa, yhdessä muiden kanssa jutustellen.
Ne ovat hetkiä.
Ja mä haluan valita hetken.
En tarvitse saavutusta, tarvitsen vain hetken.
Viimeksi:
8 syytä, miksi tavaroiden poisto on vaikeaa – ja mitä asialle voisi tehdä
Lue myös: