oma minimalistinen keskitie
Voisitko elää elämää huonekaluttomassa kodissa? Siis vain futon patjalla? Jossa kuivaisit itsesi samaan minikokoiseen käsipyyhkeeseen kuin astiasikin? Ja itse asiassa peisisit itsesi vielä sillä samalla saippualla – siis kuin ne astiat – aivan kuten Fumio Sasaki?
Äkkiseltään ajatus voi kuulostaa hullulta. Äärimmäiseltä, että joku on mennyt sekaisin. Vähän jopa siltä, kuin puhuttaisiin kilpailusta – siis siitä, jota kaikki minimalistit vakuuttelee, ettei ole. Mutta kuka lopulta on määrittelemään ketään hulluksi tässä kulutushysteriallisessa maailmassa?
Ehkä kyse on vain siitä omasta paikasta keskitiellä, joka ei olekaan se, mihin suurin osa muista on tottunut – ja johon meillä on tapana yrittää mahduttaa aina kaikki, siihen samaan lokeroon missä itse on, hyväksymättä erilaisia teitä.
Mua tällainen äärimmäisyyteen viety yksinkertaisuus kiehtoo. Haen vielä omia rajojani, mutta palatessani kotiin Berliinistä, varastossa odotteleekin itse asiassa vain lähinnä se futon-sohva-sänky – yhdistelmä, joskin omin pyyhkein – ainakin toistaiseksi.
Sillä ollessaan niin äärimmäisen yksinkertaista kun pystyy, voiko mikään olla silloin
selkeämpää,
huolettomampaa,
vapaampaa?
Yleisesti ottaen teeman parissa pyöriessäni, fiiliksekseni on jäänyt, että japanilainen tapa toteuttaa tämän päivän minimalismia on hyvinkin koruton. Tyyli on tyystin erilainen vaikkapa Amerikan valtavirtaan verrattuna. Voitaisiinko ehkä puhua jopa japanilaisesta minimalismista ja amerikkalaisesta minimalismista erikseen?
Minimalismin suunnannäyttäjät Amerikassa ovat niitä, joiden kodin sanoisin näyttävän normaalilta. Siis että siellä on kaikkea, muttei mitään ylimääräistä. Löytyy sohvat ja ruokapöydät ja telkkarit ja jopa joku laatikosto jonka päällä tönöttää yksittäinen koriste-esine tai taulu.
Toisaalta itselleenkin on helppo valehdella. Uskotella pitävänsä jotakin tavaraa tosi tärkeänä, vaikkei se kovin tärkeä lopulta olekaan. Mulla tää televisiosuhde on yksi ikuisuusesimerkki: asia jota pitää – tai on pitänyt – elämässään tärkeänä (jopa hetkittäin tuntuen tärkeimpänä), mutta joka lopulta onkin kaikkea muuta, kun pääsee näkemään sitä muuta. Tietystikään en ole sanomaan kenenkään puolesta mitään, mikä on tärkeää, enkä koitakaan. Sen saa jokainen päättää itse.
Sillä viime aikoina olen oivaltanut sen entistä enemmän, että kaikki palaa kuitenkin aina keskitiehen. Omaan keskitiehen. Siihen puoliväliin, minkä löytää, vaikka äärimmäisyyksissä piipahdettuaan, rehellisesti tutkittuaan itseään, antaen kaikkien olla itseään.
Mitä siis koitan sanoa on se, että älä kadota itseäsi vertailuun. Sinun ei tarvitse olla samaa mitä joku toinen,
vaan olla ihan vain sinä itse,
siten kuin se ilmenee,
häpeilemättä,
omalla keskitielläsi.
Viimeksi:
Yksinkertaista ihon- ja hiustenhoitoa
Lue myös:
Millainen kuluttaminen on normaalia?
Black is my colour – asu jota pidän kaikkialla