oma uusi koti – ja sänky
Tuli eteeni kun sitä vähiten odotin ja sain enemmän kuin osasin haaveilla.
Kuin puhuisi rakkaudesta.
Sellainen on mun koti. Uusi oma koti. Jos vain voisin henkilöityä kodiksi, tämä se olisi.
Se koti on myös taas ihan äärimmäisen hauska universumin osoitus siitä, että se tietää paremmin kuin sinä itse. Oman asunnon hankinta on kai ollut enemmän tai vähemmän mielessä joku viimeiset kymmenen vuotta. Itse asiassa aika tarkalleen kymmenisen vuotta sitten taisin ääneen sanoa, etten aloita asp-tilille säästämistä, koska ihan kohtahan mä ostan asunnon. No jep.
Vastaan on tullut monia, silleen melkeen, oisko, ehkä, muttei mikään kuitenkaan ole lopulta tuntunut omalta. Mutta sitten. Yllättävällä hetkellä, itse edes etsimättä tai pyytämättä, hän tuli eteen, ollen täydellisin, enemmän kuin osasin ajatella.
Asunnon omistamisesta voi olla montaa mieltä. Mä itse ajattelen, että se on yksi itseensä sijoittamisen muoto. Onko se paras, siitä voi olla montaakin mieltä. Esimerkiksi ihan yhtä hyvin sä voit säästää itseesi korkoa korolle rahastolla, joka ei peri korolle kallista maksua, kuten pankkilaina.
Mutta kuten sanottua, mulle tää on yksi itseeni sijoittamisen muoto. Ja mulle sopivakin muoto, sillä ehkä viime vuosien aikana olen oppinut senkin, että vaikka pohjimmainen sydämeni on seikkailijanainen, se seikkailijanainen ei enää juurikaan kaipaa seikkailuja omien juuriensa ulkopuolella. Kaipaan seikkailua, mutta mulle seikkailua on jokainen hetki ja päivä. Mä nautin myös vapaudesta, vapaudesta muuttaa mieltä ja suuntaa, mutta tää asunto ei kuitenkaan kahlitse mua mitenkään. Yksiön keskustan tuntumasta uskallan sanoa saavani lähes varmasti vuokralle, jos elämä alkaakin kiskoa toiseen suuntaan.
Pienimmillään olen asunut 24 neliön yksiössä ja voin kertoa, että siihen mahtuu kaikki mitä kaipaan. Tässä asunnossa on kuitenkin sen päälle vielä alkovi ja sen myötä neliöitä 30. Alkovi ei missään vaiheessa kuulunut kriteereihini, vaan koen sen enemmänkin mahdollisuutena. Tärkeintä oli saada kuukausikulut lähes samana pitävä yksiö isoilla ikkunoilla ja loppujen lopuksi menetinkin sydämeni asunnon näköalan ja sijainnin vuoksi. Nyt voin joka aamu herätä rakastamani puiston laidalta jokea eri vuodenajoissa katsellen.
Ja sanonpa vaan että auringonnousut. Voi jumpe.
Viimeiset neljä vuotta yksiöissäni olen siis elänyt futonkoti elämää, jossa joka ilta olen pedannut futoneille pedin ja joka aamu kerännyt sen pois. Päivisin futonit ovat toimittaneet lattiasohvan virkaa. Sitä elämää rakastin, mutta tänä aamuna en voi tehdä sitä enää.
Astelen kuitenkin sängyltäni noille samoille futoneille, enkä ajatellut niistä luopua. Niistä on kasvanut osa mua ja ne tulee olemaan osa mua myös tulevaisuudessa. Muutoin en ole tehnyt isoja muutoksia asuntooni. Vähän muuttanut järjestystä, sekä ostanut yhden käytävä maton, pari kasvia, taulua ja kynttilää. Isäni rakensi alkovin leveydeltä rungon ja sen päälle lisäsin patjan ja muhkeita tyynyjä. En siis edelleenkään omista esimerkiksi varsinaista sohvaa, ruokapöytää, en imuria, enkä televisiota – tiskikonettakaan en edelleenkään käytä.
Aina hetkittäin futoneilla loikoillessani pieni melankolian siemen yrittää virittäytyä. Tunnen jonkinlaista haikeutta äärimmäistä yksinkertaisuutta kohtaan, siitä tuli mulle iso ja rakas osa identiteettiäni. Toisinaan mietinkin, kaipaisinko sitä elämää kuitenkin enemmän. Mutta miksi? Kai jonkin hienomman sanoman vuoksi. Että hähähää mullapa ei ookkaan sänkyä. Mutta ilman hähähäätä koen kaiken olevan juuri niin kuin pitääkin. Kaunista ja lämmintä ja rakasta. Mutta onko sänky tosissaan tarpeellinen? Neljän vuoden sängyttömyyden ja neljän kuukauden sängyllisyyden jälkeen sanon etten ole jäänyt mistään paitsi. Alkovi on kuitenkin ehkä pieni myönnytys itseni ulkopuolelta tuleville mahdollisuuksille. Niitä on mielessäni parikin kappaletta.
Jollain tavalla tähän hetkeen taitaa päättyä yhdenlainen aikakausi elämässäni. Tutustuessani uuteen ihmiseen sen ymmärrän, sydämeni puhuessa ennen mieltäni, kuten niin monesti muulloinkin. Sanoitan: viimeisen neljän vuoden tarkoitus on ollut oman mielenrauhani rakentaminen.
Ensimmäistä kertaa sen jälkeen mulla onkin olo, ettei mua tarvitse parantaa.
Että olen vain.
Että olen vain, rauhassa, juurtuneena sisimpääni, myös kaiken sirkuksen keskellä.
Lue myös:
Eläen lattialta käsin – miten tähän on päädytty?
Viimeksi:
