Onko minimalismissa mitään negatiivista?

Puhun aika paljon kaikesta hyvästä, mitä elämän hidastaminen ja yksinkertaistaminen ovat tuoneet mukanaan. Tänään sen sijaan yritän miettiä, voisiko siitä löytää jotakin negatiivistakin.

Mä uskon, että suurimmalla osalla negatiivisten ajatusten lähde kumpuaa sieltä, ettei alun alkaenkaan ole mietitty eikä ymmärretty, miksi omaa elämää tulisi yksinkertaistaa. Tavaratkaan kun eivät ole kaiken päämäärä. Raivaamalla hiukan kotiasi tuskin tulet ylenpalttisen onnelliseksi. Päinvastoin, kun tavarat ovat lähteneet, voikin olo jäädä jopa vähän tyhjäksi: mitä nyt?

Tavaran vähentäminen ei ole itsetarkoitus eikä onnellisuus liity niiden määrään. Sen sijaan ja niiden jälkeen kuvaan astuukin se, kuinka onnistuneesti yhteyden itseensä on tavoittanut, kuinka onnistuneesti on määrittänyt itselleen merkittävät ja tärkeät asiat sekä kuinka onnistuneesti niille on saanut luotua tilaa. Se on se, mikä tavaroiden jälkeen jää jälkeensä, mitä elämänmuutoksella lopulta tavoitellaan, johon tavarat ovat vain väline. Väline minuuteen.

Jos tätä ei sisäistä, jää kaikki hirveän suorituskeskeiseksi. Odottaen sitä, valmista, joka on kuitenkin lopulta harhaa. Sitä luulee, että elämässä tulisi jossakin vaiheessa loppuun kehitelty, juuri oikeanlainen. Kyse on kuitenkin vain tavasta elää, joka muuttuu, soljuu, eikä ole millään tavalla koskaan valmis, vaikka toki muutos entisen ja uuden välillä on pitemmällä ajalla suuri. Minimalismissakaan ei siten ole maaliviivaa, jonka saavuttamalla, jonka askelkuvioita täyttämällä saavuttaa mystisen onnellisuuden. Se ei ole vastaus kaikkeen, se on vain väline, josta loput riippuu itsestä.

Tähän mä luulen että suurin ulkoapäin tuleva ärsytys myös kohdistuu. Minimalismi nähdään vain yhtenä välineenä onnellisuuden myymiselle. Siihen kai vaikuttaa myös se, että osa on onnistunut tekemään elämäntavastaan bisneksen, minkä osa voi nähdä ristiriitana sille, että koko ideologia itseasiassa on kehittynyt vastustamaan liiallista maallisuutta. Toisaalta juuri onnellisuus on se, miksi siitä kiinnostutaan. Ihmiset kun eivät yksinkertaisesti tiedä, miten olisivat onnellisia.

Osa varmaan tulkitsee tämän kaiken vain harhaisena onnellisuusbisneksenä, minä näen sen ihmiselle luontaisena tavoitteena. Ihminen on nyt ja aina halunnut tavoitella onnellisuutta, jo antiikin aikoina. Ja mä luulen, että ihmisen onnettomuuden tunne syntyy lähinnä sieltä, ettei yhteyttä itseensä ole, jolloin itseään myös etsii vähän sieltä sun täältä. Siinä kohtaa tämä elämäntyyli onkin varsin sopiva, sillä se laittaa pysähtymään, jäsentämään sekä arvottamaan elämää. Ja kyllä: mä olen löytänyt oman välineeni onneen juuri siten.

Yksinkertaisesti vain ollen sitä mitä on.

Oma potentiaalinsa.

Oma itsensä.

Toteuttaen tuota potentiaaliaan ja itseään.

Eikä itseään tarvitse enää etsiä.

Muutoin varsinkin elämäntyylin alkuvaiheissa negatiivisuuden piiriin voi laskea suorituskeskeisyyden ja ylianalysoinnin. Nämä kaksi asiaa jokainen joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan ja itselleen määrittämään. Sillä milloin olet valmis? Milloin olet tarpeeksi yksinkertaistettu, eikä mitään tarvitse vähentää? Milloin astut sen maailman ulkopuolelle? Jos joskus ostat jotakin, tekeekö se sinusta taas ei-yksinkertaistajan?

Tähän liittyen yksi olennainen osa onkin opetella olemaan armollinen itselleen eli toisin sanoen ymmärtää, milloin itse riittää – myös ”vähempänä”. Että nojautuu ennemminkin inhimillisyyteen ja anteeksiantoon kuin täydellisyyteen.

On myös eräs melko iso asia, jonka haluan nostaa esille, josta yleensä ei puhuta ja jota vähän kaunistellaankin. Nimittäin kaikki se hukkaan heittäminen.

En usko, että ihan oikeasti kaikki on aina onnistunutta kierrätystä ja myyntiä (paitsi joillakin harvinaisuuksilla). Ja vaikka olisikin, pohjalta voi löytää edelleen arvo-ongelman: omat roinat pusketaan muiden huoleksi. Ei siitä saa oikein pyhää edes hyväntekeväisyydellä, joskin on se tietysti roskiin heittämistä parempi vaihtoehto. Kyse on tietysti ekologisesta näkökulmasta, mikä on oma arvonsa. Omaan korvaani särähtää silti se positiivinen valo, mihin kaikki yritetään kääntää, itseään varjellakseen. Silloin ihminen ei ole rehellinen itselleen, mikä mun mielestä on lähtökohtana kaikkeen.

Loppuun vielä se viimeinen: normi arjessa on yleensä ottaen hankalaa löytää oikein ketään, kenen kanssa jakaa ajatuksiaan. Mulle henkilökohtaisesti on hirveän vaikeaa avata sisintäni, sillä en halua vaikuttaa tärkeilevältä tai ihmiseltä joka luulee olevansa muita parempi. Ja mulla on fiilis, että sellainen kuva ihmisille helposti tulee, jos asioista sanoo ajattelevansa – eikä vain sano vaan myös toteuttaa – erillä lailla.

Erilaisuus kun nähdään loukkauksena itseään kohtaan, vaikkei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä toinen on.

Viimeksi:

Itseään ei ole edes vaikeaa kuunnella

Lue myös:

Miten yksinkertaistaminen on parantanut elämänlaatuani?

Millainen kuluttaminen on normaalia?

Kuka on minimalisti?

hyvinvointi ajattelin-tanaan
Kommentit (2)
  1. Niinhän se valitettavasti on, että jotkut kokevat erilaisuuden uhkana. He tuntuvat mieltävän asian niin, että pelkästään elämällä eri tavalla toinen arvostelee ja kyseenalaistaa heidän elämäänsä. Jää helposti huomaamatta, että arvostelma nousee omista ajatuksista: kun näkee jonkun toimivan toisin, ei enää luotakaan siihen, että tekee itse oikein. Se kysymys, että mistä tämä tunne kumpuaa, voisi olla paljastava ja opettavainen, jos sen uskaltaisi kohdata.

    Omakohtainen esimerkki siitä, miten eri tavoin tavaroista voi ajatella: Viimeksi eilen olin tilanteessa, jossa toinen antoi minulle lahjaksi tavaroita. Hän varmasti ajatteli tekevänsä kauniisti, koska olin eräässä keskustelussamme pohtinut, että tämäntyyppisiä tavaroita saattaisin tarvita. Hän ei ilmeisesti ajatellut, että siihen, miksen kaikesta huolimatta ollut itse niitä ostanut, voisi olla jokin syy. Kuten se, että ne ovat isokokoisia ja ne vievät suhteettomasti tilaa siihen nähden, että niitä tarvitaan vain satunnaisesti ja ne ovat korvattavissa. Koetin sitten lopulta melko pahoilla mielin löytää näille suurikokoisille esineille sijoituspaikan. Ikävä tilanne, koska toinen tarkoitti vain hyvää.

    Oma lukunsa ovat ne tilanteet, joissa kiertelee kaupoilla jonkun muun kanssa ja pysähtyy ihastelemaan jotakin tuotetta. ”Osta nyt ihmeessä! Hei, mikset ostaisi?” Kaikesta välittyy, että toinen kuvittelee epäröinnin johtuvan jostakin sellaisesta, etten raaski ostaa itselleni mitään ja siksi kainostelen, vaikka kyse on ihan muusta. Siinä sitten toinen hyvää tarkoittaen ”kannustaa” ja lopulta tekisi mieli kivahtaa, että täytyykö minun tosiaan ostaa tämä sinun mieliksesi?

    Moni kokee tavarat ja niiden merkityksen kovin eri tavalla kuin itse. Suoraan sanoen moni pyrkii tavaroita ostamalla ja lisäämällä ratkaisemaan jos jonkinlaisia ongelmia. Muut saavat tietysti elää, kuten haluavat, mutta välillä tuntuu raskaalta tasapainoilla niiden kahden asian välillä, että pystyy myös itse elämään haluamallaan tavalla ja olemaan kuitenkaan tuomatta sitä liian jyrkästi ilmi. Edes silloin, kun toinen suoranaisesti lykkää tavaroita syliin.

    Toisaalta en tiedä, täytyykö silloin varoa olemasta jyrkkä, jos toinen koettaa tavaroineen jyrätä päälle? Ei sekään kovin hienotunteista ja ajattelevaista ole.

    1. Hyvä teksti ja hyviä esimerkkejä arkipäivän tilanteista! Tasapainoilu näiden kahden maailman välillä todella on vaikeaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *