minimalistista maksimalistiksi ja takaisin – sekä mitä opin ihmissuhteista

Pari edeltävää vuotta oli mulle vaikeita. Sitten ymmärsin, viime kesän jälkeen. Voitin erillisyyden tuskan, näin maailman kauniimpana kuin koskaan ennen.

Tein sovun tämän päivän deittailumaailman kanssa.

Tai en senkään kanssa, vaan itseni.

Ymmärsin sen, ettei se kuinka valmis joku on ihmissuhteisiin ja miten tämä valmius ja valmistumattomuus ilmenee, ole mitään henkilökohtaista mua vastaan. Se kertoo vain hänestä itsestään. Siitä syystä alun epävarmuutta on opittava sietämään, sitä ettet tiedä, mitään, on oltava luomatta odotuksia. Sitä tietämättömyyttä ei voi poistaa, vaikka mitä tekisit.

Samalla oon vähän kuitenkin sitäkin mieltä, että on siinä ehkä kyse siitäkin, ettei nuo ihmiset oikein tunne itseään. Kun ei tunne itseään, ei tiedä mitä haluaa. Tai en mä tiedä, mulle itselleni on vaan jollain tavalla niin päivän selvää, mitä haluan, jolloin mun ei myöskään tarvitse kokeilla ja tunnustella ja katsella, vaan tietää. Olen sitä vanhinta lajia, joka uskoo kaiken olevan selvää yhdestä katseesta. Tähän väliin pieni ituhippi mielipide: mä uskon meidän olevan energiaa ja tuo sun energia väreilee ympäriinsä, siispä se millä perustella minäkin kiinnostun jostakin toisesta johtuu siitä, ollaanko me samalla aaltopituudella. Näin uskon.

Ilmassa on vielä loppukesän tuntua, kun seuraan kuvajaistani ohilipuvista kaupan ikkunoista. Näen lysähtäneet hartiat, harmaantuneet kasvot ja ilottomat silmät. Kuulen hänen kertovan tarinaa: muistatko hänet, jonka vahvuus pari vuotta sitten oli vahvempi mitä koskaan, niin vahva, että häntä pyydettiin ensimmäistä kertaa kadulta kahville ja niin monta kertaa, että sekosit jo laskuissa? Oli hän Münchenin torilla, silmät kiinni kasvot kohti aurinkoa ja hänkin, joka vaikutti hitaalla kävelytyylillä keskellä harmaata arkea. Mutta sitten. Sitten aloit tehdä vain tätä. Tuijotella heijastustasi, tiedustella kuvajaiseltasi arvoasi.

Useimmiten vastaus kuului, että kun vain tuon ja tuon oikaisisit, olisit oikeasti viimein riittävä. Sisimmissäni tiesin hänen huijaavan kyllä, mutta uskominen toi hetken helpotusta. Kunnes ei enää tuonut. Vaikka kuinka tein mitä pyydettiin, ei riittävyys koskaan saapunut, vaan alkoi käymään juuri päin vastoin. Vihasin itseäni yhä enemmän. Yhä enemmän tuijotin muita kadulla, että tuostako se viimeinen palanen, joka mun eheydestä uupuu, kuinka upea hänkin on, enkä minä vain. Avaan kaappini ovet, enkä näe vaan tuplaantunutta vaatesaldoa, vaan myös kertomuksia siitä, kuinka sattui. Se herkistää, yhä uudelleen.

Lopulta ymmärrän, ettei ongelma ollut mikään yksittäinen hetki, joka mut muutti vaan kyse oli opista, jota en ollut vielä elämässäni oppinut. En ollut kohdannut todellista erillisyyttä, en todellista minääni, syvimmällä corellani. En ollut todellisuudessa vahva, vaan heikko. Menin rikki, helposti. Ei tarvinnut kuin sormenpäällä työntää kumoon.

Enkä pompannutkaan ylös. Jäin kierimään mutaan, haroin ilmaa, mutten löytänyt kättä johon tarttua. Ei pitänytkään tarttua, vaan vain ottaa jalat allensa ja nousta. Lopettaa räpiköinti. Sen tein, ymmärrettyäni: hain taas riittävyyttä muista, en itsestäni. Elin jossain muualla, enmissään, muiden silmissä, en omassa sydämessäni. Se oli se juttu. Kuin olisi valokatkaisimesta painanut, valot syttyi ja näin jälleen.

Joskus silloin kirjoitin päiväkirjaani näin:

Oon tuntenut elämässäni ihan tarpeeksi huonommuutta ja riittämättömyyttä. Niin järkyttävän paljon, etten pysty enää. Eritoten kun se kaikki on täysin turhaa ja merkityksetöntä!
 
Se on samaa kuin yrittäisi taistella sattumaa vastaan. Sillä siitähän kaikesta on kyse. Että tapaat sattumalta jonkun, joka näkee juuri sinut. Ei se tule aiemmin, kuinka paljon tahansa yrittäisi sitä maailmasta ulos puristaa. Tuota sattumaa odotellessa keskityn rakastamaan itseäni, olenhan täällä alun perinkin vain itseäni varten.
 
Eikä kukaan muu voi rakastaakaan mua yhtä täydellisesti, kuin minä itse.
 
Eikä kenenkään muun rakkaus voi mua lopullisesti kannatella, kuin omani.
 
Enkä minä voi tarjota kenellekään yhtä täydellistä rakkautta, jos en rakasta edes itseäni. Se on elämän suurin ja tärkein salaisuus. Se the point, mistä kaikki ja kaikkeus voi kasvaa.
 
Sillä rakkaus ei pakota, ei hallitse, vaan se antaa toisen olla sitä mitä on, siten kuin on, yrittämättä muuttaa tai kahlita tai vangita. Antaa tulla halutessaan, mutta myös lähteä halutessaan. Se on elämän luonne.

En enää paennut. En ostamiseen, en tekemisiin, en muihin ihmisiin. Piti vain jättäytyä siihen epämiellyttävään hiljaisuuteen, antaa itkun tulla, tuntua pahalta. Viettää aikaa ihan itsensä kanssa, yksin ja paikoillaan. Se hoivasi ja palautti jälleen ymmärryksen. Osa opeista vain tulee kärsimyksen kautta, jos niistä pitää kiinni, eikä ole oppinut asioiden virtaavaa luonnetta. Silloin sitä yrittää laittaa vastaan, takertua kiinni, kunnes ote lipeää. Luovuttaa.  Ja ah, tää tunne on parasta, katkeran suloista. Luovuttaminen elämän voiman alla.

Mun mielestä itsensä satunnaisessa ulkoisessakaan päivittämisessä ei ole mitään väärää. Me ollaan kuitenkin ympäristömme tuote, osana sosiaalista kompleksia, jolloin on iso vaatimus pyytää taistelemaan täysin tuota kompleksia vastaan. Mutta on ymmärrettävä myös sen turhuus ja se hetki, milloin on mennyt liian pitkälle. Niin kuin minä. Siksi päätin tälle vuodelle aloittaa viiden vaatteen vuosi haasteen. Opettaakseni aivot pois tavasta, johon musta tuntuu että ne on taas pinttyneesti juuttuneet: vain näkemään virheitä itsessäni. So far so good, varovaisen optimistisesti loppuvuotta kohden.

Alkuun pääni vilisee edelleen, mutta jo nyt huomaan, että jotakin on muuttunut. Vilinä alkaakin hiljetä. Ei se täysin ole kadonnut, mutta on menettänyt otettaan.

Jolloin kun mä huomaan taas salilla vertailevani itseäni johonkin toiseen, muistuttelen itselleni erästä toista kirjoitusta, jonka jo lähes vuosi sitten kirjoitin tekstissä miten omia vajavaisuuksia rakastetaan:

Aina voi tulla vastaan se joku, joka istuu ryhdikkäästi, joka ei hutiloi ja sähellä ja aina ajattelee mitä tekee. Jonka housut ovat hienommat ja kasvot kauniimmat. Sellainen ihminen joka olisi niin helposti vietävissä ei ole valmis rakkauteen.

Sillä rakkaus on päätös.

Se on myös luottamista toisen päätökseen.

Ja sielujen tanssi, haluaa romantikko minussa välttämättä lisätä.

Nyt jatkan sitä lausein:

Niin kuin on päätös rakastaa jotakuta muuta, on päätös rakastaa itseään. Sellaisena kuin on, siten kuin on, siinä hetkessä kuin on.

Siksi juuri nyt, en vertaa ja jos huomaan vertaavani, käännän katseen omaan kuplivaan iloon sisälläni, sitä ruokin yhä uudestaan ja uudestaan, sillä se on vastaus kaikkeen. Silloin päätän myös olla välittämättä kenestäkään muusta, ohilipuvista ihmisistä.

Liekki väpättää. Asetan käteni sen ympärille, puhallan kevyesti. Annan happea, saadakseen voimaa, siten palaakseen kauniimmin.

Lue lisää:

se nainen

yksinäinen susi

keho on kaunein asusteesi

asiat eivät tapahdu minua vastaan

Blogit.fi

Instagram

Hyvinvointi Mieli

enemmän kuin ikinä, muttei siltikään tarpeeksi

Vietin tammikuun ensimmäiset kolme viikkoa lomaillen. En lähtenyt Vietnamiin, enkä edes Kilpisjärvelle, sillä joku on keksinyt että edes takaisesta bussilipusta on ihan ok pyytää lähes 250 euroa. Sen sijaan siis luin. Ja luin. Ja luin. Niin – ja luin. Välissä kävin avannossa ja kahvilassa ja tatuoinpa pari tekstiäkin kehooni, sitten taas luin. Kun toisen viikon loppupuolella aloin hyppimään seinille, ajattelin sen haasteena. Yrität vaan paeta tylsyyttä, kerroin itselleni. Kiva etten paennut. On ollut paljon ajateltavaa maailmasta.

Ymmärsin muun muassa, mikä on mun elämän intohimo.

Ihminen ja ihmisen mieli.

Pelkästään sen auki kirjoittaminen kutkuttaa mahan pohjassa niin, että halkean. Silloin myös rakastan yli kaiken kirjoja, jotka opettaa mulle siitä jotakin uutta. Sellaista mitä en tiennyt, tai tuntuu että tiesin, mutten kuitenkaan ajatellut.

Että huhhuh vaan mikä kirja taas. Paras kirja koskaan, hekumoin. Eikä vain paras kirja koskaan vaan mun mielestä maailman parhain kirja koskaan. Eikä vain maailman parhainkaan kirja vaan maailman tärkein kirja, joka jokaisen tämän ajan ihmisen pitäisi lukea, jos minulta kysytään. Kirja on siis Johann Harin Kadonnut keskittymiskyky. Se on juuri täydellinen kuvaus meistä ja elämästämme tässä yhteiskunnassa tällä hetkellä.

Tää on kaikista tärkein kirja siksi, että se pureutuu itse syihin, ei vain ilmiöihin, joita syy aiheuttaa. Se on elämässä tärkeintä. Ja lienee itse tärkein syy kadonneeseen keskittymiskykyymme: elämme pinnallisuudesta käsin katsomatta kuoren alle. Kuoren alla olemme fysiologinen ihminen ja juuri nyt elämme viettiemme varassa. Eikä vain juuri nytkään, vaan juuri nyt meillä olisi parhaimmat mahdollisuudet mitä koskaan toimia päinvastoin. Sen sijaan Johanin mukaan puhelinten aikakaudella menetämme koko ajan 20-30% tarkkaavaisuudestamme.

Hän kirjoittaa: ”Kyseessä on järjestelmä ongelma. Totuus on se, että elämme ympäristössä, joka ikään kuin kaataa tarkkaavaisuutemme ja keskittymiskykymme päälle päivittäin happoa. Kuitenkin meille toitotetaan, että syy on meissä itsessämme, vaikka samaan aikaan ympäröivä maailman tarkkaavaisuus on tulessa.”

Mitkä siis ovat syyt tarkkaavaisuutemme katoamiseen? Johann luettelee näitä syitä kaikkiaan kaksitoista:

1 nopeuden, multitaskaamisen ja suodattamisen lisääntyminen
2 flow-tilojemme särkyminen
3 fyysisen ja henkisen uupumuksen lisääntyminen
4 säännöllisen lukemisen tuho
5 hajamielisyyden loppu
6 sellaisen teknologian nousu, joka pystyy jäljittämään ja manipuloimaan sinua
7 julman optimismin nousu
8 stressin lisääntyminen ja miten se vaikuttaa valppauteen
9 köyhtyvät ruokavaliot
10 paheneva saasteongelma
11 adhd:n lisääntyminen ja miten siihen on reagoitu
12 lastemme vankeus, sekä fyysinen että psykologinen

Lopputuloksena kykymme ajatella heikkenee. Ja jos sun kyky ajatella heikkenee, susta tulee ihminen, jolle voidaan kertoa miten asiat ovat, etkä enää tunnista, mitkä on sulle oikeasti tärkeitä asioita ja miten niiden kautta voisi elää. Tai miten oikeastaan tätä elämää edes tulisi elää, sen kuin seuraa ympäröivää normia, palvelee jonkun toisen tarkoitusta.

Kirjassaan Johann esittelee Tristan Harrisin, joka huolestui somen vaikutuksesta keskittymiskykyymme, joka rohkeni puhua tästä muille Googlessa vielä toimiessaan itse kehittäjänä, siten tullen valituksi ekaksi Googlen suunnitteluetiikan valvojaksi, mutta jonka kaikki suunnitelmat evättiin perusteena ristiriita taloudellisiin tavoitteisiin. Yrityksen, jonka omaisuuden arvo on biljoona dollaria – enemmän kuin Meksikon tai Indonesian valtioiden omaisuus. Googlen perustajankin henkilökohtainen omaisuus on hienot 102 miljardia dollaria. Lopulta kohtaamattomuuden vuoksi Harris joutui eroamaan.

On moraalisesti epäilyttävää, etteivät kaikki isojen teknologiajättien piirissä työskentelevistä edes itse voi suositella sovellustensa käyttöä. Nämä ihmiset kun tietävät niiden tekevän meille ihmisinä myös vahinkoa, sillä he tietävät senkin, että ne on itse asiassa suunniteltu tietoisesti vaikuttaen heikkouksiimme, jotta käyttäisimme niitä enemmän. Kyse ei ole siitä, että joku haluaisi sinun olevan onnellinen jakaessasi kuvia vaikkapa Instagramissa, vaan pohjalla on ollut ajatus siitä, että koukutut sen palkkiojärjestelmään ja siten olet euroja tuottava ihminen. Kaiken lisäksi monillakaan sovelluksilla ei ole velvollisuutta suorittaa eettistä valvontaa, vaan kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa, on se todenperäistä tai ei – myös vaikkapa ääriajattelua ihmisten tasa-arvosta, kuten Johann kirjoittaa:

”Tajusin, että jos Facebook ei kerran lopeta fasismin edistämistä – ja uusnatsismin tukemista Saksassa – yhtiötä ei tule myöskään koskaan kiinnostamaan kenenkään käyttäjänsä tarkkaavaisuuden varjeleminen. Nämä suuryhtiöt eivät aio asettaa toiminnalleen mitään rajoja.”

Sovelluksiin olisi helposti koodattavissa myös toimintoja, jotka tukisivat niiden tervettä käyttöä, mutta ei sellainen liiketaloudellisesti kannata. Miksipä facebook vaikkapa haluaisi, että voisit sen kautta löytää lähistöllä olevan ystäväsi kahviseuraksi, sillä se toisin sanoen tarkottaisi vähemmän aikaa äpissä? Lopulta pala palalta, kaikkiin 12 syyhyn nojaten (joista nämä esimerkit koskivat kohtaa 6 eli sellaisen teknologian nousu, joka pystyy jäljittämään ja manipuloimaan sinua), meistä tulee ihmisiä, jotka eivät osaa enää ajatella. Ja mitä haittaa siitä on?

”Jos ihmiskunta ei pian muuta kurssiaan, olemme Lehmannin mielestä matkalla kohti maailmaa, jossa ”tietyt yläluokkaan kuuluvat ihmiset ovat hyvin tietoisia” tarkkaavaisuutensa rajoista ja pystyvät sovittamaan elämänsä niihin. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin ”lähes kyvytön vastustamaan manipulaatiota, ja he jumittuvat elämään yhä enemmän tietokoneensa ja sen kautta tulvivan manipuloinnin uhreina.”

On siis sama kuin että koiran pyytää antamaan tassua ja siitä hänelle antaa palkinnoksi herkkupalan. Molemmat saivat mitä halusivat. Mutta ihminen ei ole koira, ihminen on tiedostava ihminen, joka kykenee hyvään ja pahaan ja tekee päätöksiä muiden ihmisten puolesta. Jos hän ei kykene ajattelemaan ja ajautuu vain johdateltavaksi, pahimmassa tapauksessa valta keskittyy vain muutamien ihmisten käsiin. Kulutusyhteiskunnan yksi tärkeimmistä arvoista taas sanotaan olevan yksilöllinen vapaus, mutta mitä on vapaus ilman todellista ajattelun ja vaikuttamisen vapautta?

Kaiken pohjana on kysymys siitä, että itse asiassa ympäröidessään itsensä asioilla jotka vievät kykymme keskittyä asioihin, ne vievät meitä myös pois asioista, jotka oikeasti ovat elämässä merkityksellisiä ja tekevät meidät onnellisiksi.

Hyvä kysymys onkin: miten voi olla, että näin suuren viihdeteollisuuden määrällä olemme silti kyllästyneitä ja turhautuneita? Että syömme enemmän kuin koskaan, mutta olemme silti nälkäisiä? Että elämme suuremmissa asutuskeskuksissa kuin milloinkaan, mutta olemme silti yksinäisiä? Että teemme enemmän kuin ikinä, mutta silti tunnemme itsemme jatkuvasti riittämättömiksi?

Blogit.fi

Instagram

Hyvinvointi Mieli