asiat eivät tapahdu minua vastaan
Musta tuntuu, että taidan aika monesti sanoa ymmärtäneeni tärkeimmän jutun elämässä (ehkä siks että jokainen oivallus tuntuu yhtä upealta), mutta nyt musta oikeesti tuntuu, että oon. Se menee näin:
Se mikä ihmiset on erottanut eläimistä on tietoisuus ja jos sä haluat mahdollisimman hyvin toteuttaa tuota tarkoitusta, on se itse asiassa itsensä unohtaminen ja asioille herääminen. Sillä sitä tietoisuus on. Asioiden objektiivista tulkintaa. Asioiden jäsentämistä.
Okei lainasin vähän Dogenia. Dogen on siis kirjoittanut (enkä kuulu mihinkään uskontokuntaan, mutta kunnioitan lähinnä Buddhaa filosofina): ”Buddhan tie tarkoittaa itsensä tuntemista, itsensä tunteminen tarkoittaa itsensä unohtamista ja itsensä unohtaminen tarkoittaa heräämistä kaikille asioille.”
Silloin mielestäni tulee kuin palapeli, jonka jäsentäjäksi tulee,
minä itse.
Ja kun susta tulee palapelin jäsentäjä, sussa on kaikki. Sä pystyt hallitsemaan mieltäsi, kun hallitset mieltäsi, hallitset kaikkea. Siinä piilee kaiken salaisuus: mieli kun ei ole elin joka tietää aina parhaiten ja on aina oikeassa, jota voi vain kuunnella ilman suodatinta. Päinvastoin. Se tekee virheellisiä tulkintoja, reagoi tulkintoihin myrkyllisesti sekä pyytää valitsemaan asioita, jotka eivät ole meille hyväksi. Mielemme itse asiassa on syypää siihen, mikä estää meitä elämästä parhaalla potentiaalillamme, jos emme opi käyttämään sitä. Silloin mielen hallinnasta tulee lopulta keino, jolla pystyt itse valikoimaan todellisuutesi ja mitä pääsi sisällä tapahtuu.
Me ollaan koko ajan niin paljon minäminäminäminäminä, musta tuntuu, ihan hirveää, ettei sitä ole tullut ajatelluksikaan, että senkin kytkimen voisi joskus laittaa kiinni. Ja olisi ihan aiheellistakin.
Jonka pohjalta jalostan ajatusta: tavoittelemme yleensä onnellisuutta, mutta itse asiassa yhtä tärkeää on tavoitella mielenrauhaa. Vaiko tärkeämpää. Mielenrauha kun on se, joka onnellisuutta varjelee, sillä mielenrauha on sen ymmärtämistä, että reaktiot ja tunteet ovat minusta ulkopuolisia asioita. Se tarkoittaa tyyneyttä, kestävää tyyneyttä.
Ja mikä molemmissa on oleellista: löydä niiden lähteet itsestäsi, johon ympäröivä maailma ei kosketa. Silloin niitä ei myöskään kukaan voi ottaa pois. Se lähtee sussa, kasvaa sussa, elää sussa, ilman mitään ulkoista. Vahvana ja vankkumattomana, tuulessa ja sateessa.
Ja se mihin sä sun voiman voit kiinnittää ja perustaa, on hyvyys. Sillä voima ei elä vihassa. Viha on heikko. Viha on hallintaa, hallinnan yritys toiseen, pelkoa, voiman väkivaltaista käyttöä ja näyttöä. Mutta rakkaus. Rakkaus antaa tulla ja mennä, se on toisen antamista olla sellainen kuin on, siten kuin on, ollen silti riittävä. Rakkaus ei yritä muuttaa, ei vangita.
Ja silloin, kun sä tarkastelet maailmaa objektiivisesti ja rakkaudella, voit itse asiassa ymmärtää:
kukaan täällä ei tee minua vastaan tai minulle.
Ensinnäkin minuutemme on vain peili ympäristöstämme, jota luomme ja rikomme koko ajan. Siispä jokaisen ihmisen teko on väritetty historialla, muilla ihmisillä, opitulla ja oppimattomalla, joka projisoituu minuun, eikä silloin mikään minuun kohdistunut ole henkilökohtaista. Minä olen vain sen näyttämö. Näyttämö, jonka voi ulkoistaa, se ei määrittele minua, ei minun arvoa, ei minun tarkoitustani tai olemassaoloani. Kyse on sinusta, ei minusta.
Silloin jokaisella teolla,
jokaisella sanalla,
on oma tarpeensa, joka kaipaa nähdyksi tulemista. Suurin osa ihmisistä on myös tuosta tarpeesta täysin tiedostamattomia ja ymmärtämättömiä. On vain kipua ja turvattomuutta ja pelkoa. Toiveita että täyttäisin rakkaudettomuuden aukon.
Kuten Juhani Torkki kirjoittaa kirjassaan Plutarkhos – Mielen tyyneydestä: ”Viha nousee siis sielun ahdistuksesta ja kärsimyksestä, joka puolestaan puhuu heikkoudesta. Vihanpuuskat eivät siten ole ”sielun jänteitä”, niin kuin joku väittää, vaan pikemminkin nyrjähdyksiä tai revähdyksiä sielun saattaessa itseään rajulla liikkeellä puolustusasentoon.”
Puolustusasentoon.
Viha kumpuaa pelosta.
Viha on hallinnan väline pelkoon.
Taas siihen jonkinlaiseen tunteeseen, jonka itse rakennan, joka kumpuaa pohjimmiltaan omasta pelosta siihen, etten ole turvassa, minua ei arvosteta, eikä rakasteta, ei välitetä, minua kohtaan tehdään siis väärin. Ei mennä sellaiseen suoranaiseen suunnitelmalliseen pahuuteen (kuinka monta sellaista tiedät?), vaan suurin osa ihmisten välisistä kanssakäymisistä johtuu vain peloista ja virheellisistä tulkinnoista, siitä että luodaan omia kuvitelmia ja odotuksia, jotka eivät ole totta, eikä niitä silti osata sanoittaa.
On vaan niin hassua. Mitä tahansa negatiivista asiaa elämässä miettiikään, kun tongit ihan sinne syvimpään saveen minne kätesi yltävät, kaikki palaa aina ihmisen ehtymättömään ja loputtomaan rakkauden kaipuuseen. Siispä: ole hyvä ihminen muille. Niin paljon kuin voit.
Sillä tiedätkö mitä muuta mietin?
Kuinka usein sitä on tyytyväinen omaan vihaansa?
Että ei hittolainen, kylläpä muuten kannatti!
Ehkä maailmassa, missä olemme tottuneet nopeuteen sen kaikissa muodoissa, niin ärsykkeissä kuin mielihyvän tyydyttämisessä, myös vihan purkamisesta on tullut tapa, mistä yritämme päästä eroon nopeasti. Helpotus on nopea, tunnelataus purkautuu – mutta seuraukset ovat tuhoisat. Ehkä siitä syystä olemme keksineet uusia raivoloppuisia sanoja, jotka Torkin sanoin lisääntyvät kuin virukset. On someraivoa, laturaivoa, rattiraivoa, jonoraivoa ja koirankakkaraivoa. Omassa pienessä maailmassamme kaikki ympärillämme tapahtuva tuntuu rikoksilta meidän omaa olemassaoloamme vastaan.
Tähänkin Torkki tarjoaa mielenkiintoisen oivalluksen:
rikos ei vanhene.
Siispä jos jonkun käytös loukkaa, on tapahtunut tapahtunut ja se on tapahtunut myös huomenna ja ylihuomenna. Siksi ei ole tarvetta reagoida heti ja antautua ensimmäiselle kiihkeälle impulssille, vaan harjoittaa mielen hallintaa, sillä Plutarkhoksen sanoin: parempi on iloita omasta mielen tasapainosta kuin kärsiä toisen kehnoudesta tai inhottavuudesta.
Ja tiedätkös. Jos kukaan ei tee minua vastaan tai minulle, eivät sitä tee myöskään asiat.
Asiat eivät tapahdu minua vastaan tai minulle.
Asiat tapahtuvat.
Jolloin voidaan todeta, että elämä on selkeää, iloa ja naurua, kunnes sen rinnalle saapuu sarja negatiivisia ajatusmalleja, kuin neulatyynyjä pistelevät neulat konsanaan. Herää myrsky ajatuksista ja tunteista ja mahdollisuuksista eriävässä todellisuudessa, jotka yrittävät saada hallinnan tunteen tuntemattomaan, joka imee elon ja ilon itseensä. Jäljelle jää vihaa, pelkoa ja turvattomuutta, kuviteltuja tunteita kuvitellussa todellisuudessa. Ei sellaisen kautta voi elää. Elämä ei elä vihassa, pelossa ja turvattomuudessa. Sellainen estää elämästä.
Ja kun laitan oman asiani perspektiiviin, niihin miljooniin asioihin joita koko ajan tapahtuu ja on tapahtunut, tullut ja mennyt, kaikkialla maailmassa ja kaikille, asioista tulee pelkkää vilinää, lumisadetta kokonaisuudessa, niin kuin elämässä ainakin.
Mielenrauha ei vilise.
Jolloin vastauksena kaikkeen,
onnellisuuteen,
mielenrauhaan,
läsnäoloon,
elämään jota haluat elää,
on päästä irti omista peloistaan, koskivat ne mitä tahansa, ymmärtämällä sen olemassaolon erillisyyden.
Jolloin en tiiä. Mä vaan päätän olla ottamatta elämää enää niin henkilökohtaisesti.
