eräänä maanantaina kello kuusi

Jos sun mieli elää koko ajan jossain muualla, ei se löydä onnea tästä. Silloin on myös seurattava tuota muuta, löytääkseen. Ehkä vain todetakseen, ettei onni ollutkaan siellä, että se on tässä, jossa heräät aamulla kello kuusi ja menet kulmakuppilaan aamupalalle.

Mietin kuinka hassua on kävellä samojen rakennusten ohi, elää samojen raamien elämää, samojen ihmisten ympäröimänä. Minä vain olen eri. Hän joka ei ole mielessään enää muualla vaan täällä. Täällä mikään ei ole muuttunut. Silti nämä seinät eivät heijastaneet onnea, en nähnyt auringon laskevan, en tuntenut kahvin makua huulillani. Ei sillä, ettenkö edelleenkin haluaisi käydä jossain muualla, mutten kaipaa. Lähdin koska kaipasin itseäni. Löysin kuka olen, vaikken lähtenytkään etsimään. Tiesin vain, että oli mentävä.

On maanantai ja vaikka kello on 7.30 muut jo menevät ja tulevat, minä vain olen. Tunnen saman tunteen kuin muutama tuhat kilometri etelämpänä Rothenburg ob der Tauberissa, yksinäisenä matkustajanaisena hotellissa pariskuntien seassa. Yksin, mutta silti tuntien itseni maailman vahvimmaksi. Juuri tää hetki on hetki jossa olen maailman onnellisin ihminen. Turvaudun yksinäisyyteeni, siihen ainoaan, joka on. Rakastan aamuja, niin paljon.

Elämässä on asioita, joita muuttaisin, mutta olen sitä mieltä, että niitä tulee olemaan aina, ihan sama kuinka pitkälle olen kulkenut. Huonoa on opeteltava sietämään, oltava onnellinen huonoineen kaikkineen. Huono ei katoa, edes sen jälkeen, kun kuvittelet latoneesi ison kasan lantaa selkäsi taakse. Ehkä hetkeksi, mutta huono palaa, aina uudelleen, uudessa muodossa.

Ajattelen myös niin, että elämän tasapainon nimissä on aika helppoa, jos tuo pakollinen huono asia on työ, joka sekin on kuitenkin ihan ok. Ihan ok se on, jos sen määrä on tasapainossa, tasapainossa se on, jos voin tehdä sitä suurimman osasta aikaa vähemmän kuin 40 tuntia viikossa ja vaikka joskus ottaa kuukauden ylimääräistä vapaata.

Olen löytänyt tai ei löytämisestä voi puhua vaan ymmärtämisestä, sen kaavan, että vapaa päivä ja vapaa aamu on aloitettava aina vapaasti. Loppu päivälle voi tehdä suunnitelmia, mutta aamu on aloitettava hitaasti. Yleensä siis takeaway kahvi kävelyllä tai avannolla tai sekä ja että, joskus hiukan erityisemmin näin kahvila aamupalalla. Aivot on terävimmillään aamusta, jos taas heti aamusta urheilee tai muuten huhkii, mun aivot ei jaksa enää keskittyä iltaan mennessä mihinkään. Aamu on se, kun ollaan tässä. Illalla voin olla jossain muualla.

Ehkä yllättävää, mutta siitä huolimatta herään melko usein siten, ettei huvita mikään. Noinakin aamuina tiedän kuitenkin sen, että se mitä tarvitsen, on lähteä ulos. Ehkä käyn ulkona vain hetken, sen kahvin verran ja palaan takaisin. On kuitenkin niin, että on turhaa jäädä odottamaan aamua, jossa heräisi täydellisen virkeänä täydellisellä mielen tyyneydellä. Kun tiedän mikä mut tekee onnelliseksi, voin lähteä heti ulos, napata hetken, hetkeksi.Vaikkei aurinko paistaisi sittenkään, pilkottaa se pilvien takaa jo kuitenkin edes vähän. Kahvilan jälkeen aurinko paistaa tosin aina, selaan viimeisintä korvamerkintääni.

”Se oli sellaista elämän romantisoimista”, sanoi eräs tuttavani kerran vähättelevään sävyyn. Mutta mikä olisikaan parempaa tapaa elää elämää kuin omassa romanttisessa kuplassaan? Kyse on ainoastaan siitä, oletko onnellinen tässä ja nyt. Puhuuko tuuli sinulle, vastaako lehdet tai humiseeko hiljaisuus. Mutta jos se ei ole tässä ja nyt, silloin on mentävä. Onnea ei voi pakottaa. Joskus se pitää etsiä, joskus se todella on ihan muualla. Tärkeintä on, että löytää.

Eikai etsimättä voi edes löytää?

Lue lisää:

mitä maailmalla on ollut tarjottavana

jos ei edes Durita ole tyytyväinen

tänään en muuttaisi mitään

Blogit.fi

Instagram

Hyvinvointi Mieli

menneisyydelle kiitos

”Hearn kirjoitti tärkeän teoksen nimeltä Kokoro. Siinä hän kuvaa shintolaisessa temppelissä käyvän pojan syviä tunteita. Poika puhkeaa kyyneliin, koska hän tiedostaa nykyajan suunnattoman velan menneisyydelle sekä velvollisuuden rakastaa ja kunnioittaa vainajia.”

Albert Axell & Hideaki Kase: Kamikaze: japanin itsemurha lentäjät

*

Velan menneisyydelle.

Velvollisuus rakastaa ja kunnioittaa vainajia.

Mutta eikai menneisyyteen saa edes katsoa? Näin minusta tuntuu, että olen oppinut. Menneisyys on synkkää ja ikävää, se on jotakin, mitä ei enää ole. Se tulisi unohtaa, sivuuttaa ja sen sijaan suunnata katse eteenpäin, jossa on jotakin, josta löytyy jotain parempaa, mitä ei ennen ole ollut. Mutta. Menneisyydestä löytyy kuitenkin kiitollisuus, se suurin, mitä on. Sitä ei löydy tulevasta, sillä tulevaa ei ole, mitä ei ole, ei voi kiittää. Kiitollinen voit olla tästä missä olet nyt, mutta tässä missä olet, et voisi olla ilman menneisyyttä. On siis menneisyyden kiitos, se kiitos, minkä tunnet tästä hetkestä.

Ilman kaikkia aiempia meitä, heidän pieniä ja suuria päätöksiä, kasvua ja kasvua, jota he ovat vieneet rohkeasti ja itsepäisestikin eteenpäin, emme olisi tässä. Katson itseäni. On niin helppoa pitää itsestäänselvyytenä omaa asemaansa vapaana ja tasa-arvoisena naisena. Samassa hetkessä voin tuntea pojan kiitollisuuden mutta myös velvollisuuden. Me kaikki omalla toiminnallamme rakennamme tulevaisuutta, niilläkin päätöksillä, joiden uskomme koskevamme vain itseämme. Todellisuudessa ei ole pelkkää minua, on vaan me ja minun omatkin päätökseni vaikuttavat kaikkiin meihin, vaikuttaessani kaikkiin meihin. Oli kyse sitten vain naapurista tai ystävästä tai sosiaalisen median myötä siitä jostain toisesta siellä kaukana, tai suureellisemmin yhteiskunnan ylemmillä tasoilla vaikuttavista ihmisistä. Me kaikki rakennamme ja vaikutamme.

Musta tuntuu, että harva ihminen taitaa katua omaa menneisyyttään. Sen sijaan tunnetaan kiitollisuutta siitä kasvusta, minkä aika todentaa. Siinäkin mielessä on hauskaa ajatella, kuinka paljon kuitenkin pelkäämme tuota kasvua etukäteen, niin paljon, että jätämme jopa kasvamatta. Lopulta kasvamatta jättäminen on myrkkyä paitsi itselle, myös muille. Ilman omaa kasvua ei minusta, mutta ei myöskään meistä yhteisönä voi tulla eheämpiä.

Kun luen tästä kamikaze kirjasta japanilaisen identiteetin sielunmaisemaa, alan ajatella maailman monimuotoisuutta. Se saa mut näkemään maailman siten, että jokainen kulttuuri on onnistunut luomaan jonkin erityislaatuisen tavan kunnioittaa elämää, mutta yhtä lailla meillä kaikilla on omat vajavaisuutemme. Se mikä on toisen kulttuurin vajavaisuus, on toisen vahvuus. Siispä tutustumalla erilaisiin kulttuureihin avoimesti, voi oppia jotakin uutta ja siten löytää uusia ja rikkaita tapoja nähdä maailmaa. Nuo kaikki puolet kun asuvat meissä, joko hiljennettyinä tai vaalittuina, ehkä hiukan hillitymmin tai vapaammin. Siinä missä minä tasapainoilen yksilönä, maa ja maailmakin tasapainoilee.

Suomalaisina hallitsemme suoruuden ja rehellisyyden. Sanomme mitä tarkoitamme ja tuohon sanaan voi luottaa. Elämäämme on kuitenkin asuttanut myös kiire, välinpitämättömyys ja kärsimättömyys. Sen näkee kovettuneissa kasvoissa, kulmista jotka kutristuu keskellä väen tungosta. Se huutaa: ”minä ensin!” ja sivuuttaa katsomatta maassa makaavan ja apua tarvitsevan, kuten iltapäivälehdet aina silloin tällöin haluavat videoin muistuttaa. Silloin alan ajatella töissä tapaamaani lähi-idästä kotoisin olevaa äitiä ja poikaa ja sitä tapaa, missä poika kaikin tavoin auttaa varsin hyväkuntoista äitiään kenkien riisumisesta lähtien. Yksinäisten vanhusten maassa meillä kaikilla olisi tuosta niin paljon opittavaa.

Alan miettiä, miksi länsimaalainen matkaa reppureissulle juuri Aasiaan. Ehkä auringon, ehkä halpuuden perässä. Ehkä kuitenkin myös paetakseen omaa jäykkyyttään. Aasiassa kaikenlaiset länsimaalaisuuden mukanaan tuomat estot hälvenevät,  elämästä tulee suuripiirteisempää, avoimempaa ja aurinkoisempaa ei ulkoisesti vaan sisäisesti. Sitä suomalainenkin sydän taitaa janota, sitä tietynlaista rennompaa suhtautumista elämään.

Ehkä maailman monikulttuuristuminen on jopa asia, mitä tarvitsemme. Että näemme erilaisia tapoja toimia, niitä hyviä puolia, mitä jokainen on omassaan onnistunut vaalimaan, siten tuoden mukanaan. Kun vain oppisimme toinen toisiltamme, voisimme paikata omia vajavaisuuksiamme ja rikastuttaa elämää. Tasapainottua, yhdessä.

Kaiken pohjana kun on ymmärtää, että me kaikki ollaan ihmisiä, siis kaikki samanlaisia. Olimmepa suomalaisia tai japanilaisia tai argentiinalaisia, ennen kaikkea ihmisiä, toteuttamassa ihmisyyttä, siksi samaa, vaikka kuoremme näyttäisivätkin eriltä. Kun emme katsoisi tuota kuorta, vaan näkisimme ihmisen sen alla, siis itsemme, yhden puolen itsestämme. Ihan kaikissa ihmisissä voi nähdä jotain itsestään, myös itsestään unohdettua, ehkä vierastakin, mitä ei ole ennen itsessään tavannut.

Lue lisää:

joka kääntää hyvyydelle selkänsä

hänelle, joka pelkää muutosta

Blogit.fi

Instagram

Hyvinvointi Mieli