Aina kun muistan, että ihmisenä oleminen on sekavaa, tietämättömyyden kuin myös erillisyyden tuskaa ja vieläpä sen, että sitä sen kuuluu ollakin, elämä on hyvää. Silloin olo on turvallinen, levollinen, pystyn hengittämään. Halaan, annan elämän ja itseni olla ja hyväksyn sen. Kehittymätön maaliskuu on tehnyt hyvää.

Avaan Frommin kirjan. Sieltä luen:

”Psyykkinen tehtävä, jonka ihminen voi ja joka hänen pitäisi asettaa itselleen, ei ole turvallisuuden tunteen hankkiminen vaan kyvyn sietää epävarmuutta joutumatta kohtuuttomaan paniikin tai pelon valtaan. — Vapaa ihminen tuntee pakostakin turvattomuutta, ajatteleva epävarmuutta.”

Löysin kirjan, joka kuvaa maailmaa hyvin pitkälti siten, miten minä sen näen. Puhun Erich Frommista, humanistifilosofista, ja hänen pääteoksestaan Terve yhteiskunta. Terve tosin toimittaa vain ironista virkaa, sillä terveestä yhteiskunnasta ei ole tietoakaan. Kaiken kaikkiaan teoksen pääsanoma on havainnollistaa ihmisen vieraantuminen elämästä ja ihmisyydestä.

Rauhallisimmissa ja vauraimmissa maissa esiintyy tilastollisesti pahimpia henkisen tasapainottomuuden oireita. On esimerkiksi todennettavissa, että itsemurhaluvut ovat pienemmät köyhimmissä maissa ja että Euroopan maiden aineellisen hyvinvoinnin kasvuun on liittynyt itsemurhien lisääntyminen. Samaan loppu päätelmään voidaan päästä myös esimerkiksi alkoholismia koskevista tilastoista. Kun koko onnellisuuden kuplamme rakentuu aineelliseen hyvinvointiin, on tulos ristiriitainen. Fromm kysyykin: epäonnistuuko moderni sivilisaatio syvimpien tarpeiden tyydyttämisessä? Onko elintavassamme ja päämäärissä joihin tähtäämme jotain perusteellisesti vialla?

Ongelmana on, että olemme niin normaaliuden käsitteen alaisia, jolloin osana isoa ”normaaliutta” on ”normaaliin” sopeuduttava. Osana normaaliutta on, että suurin osa ihmisistä saisi määrittää, mikä normaali on, mutta ihan yhtä lailla suuri joukko ihmisiä voivat olla sairaita, vaikka he ovatkin suuri joukko. Toisin sanoen: ehkä koko yhteiskuntamme onkin sairas. Me olemme kaikki sairaita. Kun sinä olet sairas ja minä olen sairas, emme pidä kumpikaan itseämme sairaina, vaan normaaleina.

Elämme osana järjestelmää, joka pyörii vinhasti omaa tahtiaan, ilman ihmisen hallintaa, omaa tiedostamiskykyä. Ihmisistä on tullut automaattibotteja. Vieraantuneita botteja, jotka suhtautuvat vieraantuneesti työhönsä, tavaroihin, joita hän kuluttaa, valtioon, lähimmäisiinsä ja omaan itseensä. Olemme vieraantuneita välineitä, jotka suhtautuvat kaikkeen ja kaikkeuteen välineellisesti.

Katson ikkunasta elämän pinnallisuutta, sen itsensä ilmentämisen harhaa, kaikista kipeintä asiaa mitä ihmisyydestä voi todentaa, sitä raadollisuutta, että ulkonäkö määrittää niin pitkälle ihmisen arvoa. Käännän katseeni vieressäni istuvaan äitiin ja tyttäreen, joilla ei ole mitään puhuttavaa. Sisäistä tyhjyyttä, muodostelen sanoja suussani.

Tai Frommin sanoin:

”Nykyisin voimme tavata ihmisen, joka toimii ja tuntee kuin automaatti, joka ei milloinkaan koe mitään todella omaa, joka tuntee itsensä tarkalleen siksi persoonallisuudeksi joka hänen pitäisi olla oman käsityksensä mukaan, jolla keinotekoinen hymy on korvannut aidon naurun ja tarkoitukseton lörpöttely yhteyttä luovan puheen, jossa tympeä epätoivo on astunut aidon tuskan sijaan. Tällaisesta ihmisestä voidaan toisaalta sanoa, että hän kärsii omaehtoisuuden ja yksilöllisyyden vajavuustilasta.”

”Tyytymättömyys, apatia, ikävyys, ilon ja onnen puute, turhuuden tunne ja epämääräinen ajatus elämän tarkoituksettomuudesta ovat tilanteen väistämättömiä seurauksia. Tämä yhteiskunnan kaavaama sairaustila ei ehkä yllä ihmisten tietoisuuteen: se saattaa naamioitua kuumeiseksi toiminnaksi tai rahan, vallan ja statuksen kahmimiseksi. Jälkimmäisten kiihokkeiden paino on niin suuri kuin se on vain siitä syystä, että vieraantuneen ihmisen on pakko yrittää täyttää sisäistä tyhjyyttään, ei siksi että nämä halut olisivat työn ”luonnollisia” tai tärkeimpiä kannustimia.”

Poikkeuksena moniin kirjoihin, joissa luetellaan vain vikoja, Fromm myös pohtii ratkaisuideoita. Hän ei esimerkiksi koe koulujärjestelmän vastaavan ihmisyyden vaan vain uuden teollisen sivilisaation rattaan tarpeisiin ja hän esittää ajatuksia vähimmäistoimeentulosta sekä tuloerojen kaventamisen tärkeydestä. Terveessä yhteiskunnassa kun ahneus, riistävyys, omistushalu ja narsismi eivät saisi päästä määräämään kenenkään toimista aineellisen edun tai henkilökohtaisen maineen tavoittelemisen vuoksi.

Lue lisää:

tänään en muuttaisi mitään

start simple, get fancy later

Blogit.fi

Instagram

Ystäväni isä joutui vakavasti sairaana sairaalaan.

Pian huomasinkin miettiväni kaiken maailman suureellisia asioita, jotta voisin jollain tavalla lievittää hänen suruaan. Minkä eleen tekisin, mitä ostaisin, millä yllättäisin? Jotain rentoutukseen liittyvää tietystikin?

Tunnistan itsestäni sellaisen käytösmallin, joka yrittää lievittää muita tuntemasta negatiivisia tuntemuksia. Tai kai se koskee kaikenlaista elämän negatiivisuutta, omaani tai muiden. On kuitenkin niin, ettei tuntemuksia voi kieltää, ei sivuuttaa, ei ohittaa, ei edes vippaskonstein. Ne täytyy tuntea ja käsitellä, jokainen omalla kohdallaan. Ylipäätänsä kaikki tunteet, kaikki opit. Jokainen kulkee omaa matkaansa, käsittelee omaa kasvuaan, jonka vierellä voi kyllä kulkea, muttei puuttua. Vaikka kuinka erillisinä olentoina eläminen on tuskaa, se että toisen kasvuun puuttuu, on kaikkea muuta kuin rakastamista.

Tietyllä tavalla oli jotenkin lohdullinen ja samalla lohduton ajatus muistaa, ettei mun tehtävä oo enkä edes voisi viedäkään hänen suruaan pois, vaikka kuinka haluaisin. Voin itkeä vierellä ja halata ja antaa hänen ymmärtää, että hän on tärkeä. En voi kuitenkaan ostaa, en ottaa, en tehdä tai sanoa mitään, mikä veisi kivun pois. Nyt ymmärrän, että sellainen olisi jopa rakkauden vähättelyä.

Mikron ovi läimähtää edessäni. Olen töissä ja murehdin sitä, kuinka pääni on sekaisin, niin kovin sekaisin, että tunnen tulevani hulluksi, enkä tiedä, mikä siihen auttaa. Turhauttaa. Mikä auttaa?

Kunnes sanon itselleni: anna olla.

Ei tarvitse päästä parempaan oloon. Nyt on tätä, huomenna jotakin muuta. Se on hyväksyvää läsnäoloa. Myös sen kurjemman puolen näkemistä ja hyväksymistä omaan elämään. Mihinkään tunnetilaan ei voi tarttua, ei edes siihen hyvään.

Opin joku vuosi sitten opin itseni kehittämisestä. Siitä tuli hetkeksi ehtymätön graalin malja, mutta jano kasvoi, mitä enemmän joi. Mitä sen sijaan juuri nyt mun pitää opetella on itseni hyväksymistä. Se on sitä, ettei itseään tarvitse koko ajan kehittää, ei muuttaa, ei edes sitä sekavaa, turhautunutta ja alaviritteistä olotilaa, että olisi vain hyvää. Luulen, että tässä on käynyt vähän niin, että oon tainnut hiukan koukuttua itsensä kehittämisestä saatavaan mielihyvään ja on aika hiukan pakittaa. Ei koko ajan tarvitse yrittää niin kovasti, että päähän sattuu. Aina ei tietystikään ole helposti tunnistettavissa, onko kyse vain hyväksyvästä läsnäolosta vai syvemmästä prosessista, joka oikeasti voisi vaatia huomiota.

Ajattelin ensin pakitusta päivän sisällä: että tunnistan ja rajaan sille hetken päivästä. Mutta nyt musta tuntuu, että taidetaan tarvia askel vielä tätäkin kauemmas. Tekisipä mieli julistaa jopa kehittymätön maaliskuu, mutta se nyt taitaisi olla hiukan liikaa. Tai ehkei sittenkään. Luulen, että se olis just sitä mitä mä tarviin. Olkoon se siis, kehittymätön maaliskuu.

Ja siis. Kehittämiselle todella on paikkansa. Itsensä kehittäminen on osa elämän kiertokulkua ja itsensä tuntemista merkitykselliseksi. Mutta. Se ei ole elämän koko totuus. Elämä on myös muuta, eikä kehitys koskaan lopu. Sä voit elää 24/7 miettien asioita, mitä voisit kehittää, etkä siltikään tule koskaan valmiiksi, ajaudut vain itseään toistavaan ajatuskierteeseen, jossa pahimmillaan muu unohtuu.

Mitä siis ajattelin tehdä maaliskuussa?

Enemmän hitaita aamukävelyitä lähimarketin takeaway kahvin kanssa.

Enemmän aamupaloja kahviloissa.

Enemmän lukemista.

Enemmän suunnittelemattomuutta.

Enemmän auringonlaskuja.

Enemmän hiljaisuutta.

Enemmän hetkellisyyttä.

Ja tiedätkös. Musta tuntuu, että taitaa olla taas aika hiukan karsia jotakin elämästään.

Lue myös:

elämä ei ole pelkästään itsensä kehittämistä

ihmisenä olemisen tietämättömyyden tuska

Mikä on elämän merkitys?

Blogit.fi

Instagram