Tultuani uimasta ja pilkkoessani läjää kasviksia tofun kylkeen myhäilen, kuinka terveellisistä elämäntavoista on tullut uusi elämäni automaatio. Silloinkin kun hetkeksi laistan niistä, kaipaan jo takaisin, enkä oikein edes usko, että voisin ajautuakaan niin kauaksi kuin olen joskus hetkittäin ajautunut.

Se sai mut miettimään elämää lankakeränä. Kuinka solmut menee elämässä vielä isompaan solmuun, kunnes koossa on kokonainen kerä yhteen liittyneitä solmuja. Kun noita solmuja alkaa aukomaan, koko keräkin aukenee lopulta. Joskus ei tarvitse edes kuin vetää yhdestä narusta, ja kaikki oikenee kerralla.

Mun kerä taitaa olla juuri nyt auki, suoraa linjaa ja pehmoista lankaa.

Paradoksaalisesti olen parhaimmassa kunnossa mitä koskaan, yrittämättä edes olla. Seurasin vain sitä, mikä saa hyvää oloa aikaan, hiljentäen äänen, joka ei halunnut osallistua siihen. Lakkasin ruoskimasta itseäni, että tee ja mee ja juurikin prikulleen,

näin miten luulen, mutten tunne.

Tuo tunne onkin aika hyvä mittari määrittämään, mitkä ovat oikeita valintoja. Ei syyllisyys, ei häpeä,

eikä varsinkaan riittämättömyys.

Mun on-off solmu onkin juuri tuo viimeisin. Ja kyllähän se myös palaa, tiedän, mutta kävin sen kanssa sellaisia keskusteluja, että jollain tapaa olo on ihan erityisen seesteinen. Tietysti siksi, että palautin jälleen hiukan kadoksissa olleen vahvuuteni. Vahvuus, joka katoaa, kun alkaa elämään muiden silmissä. Sitä kutsutaan riittämättömyydeksi.

Silloin nimitän: kaiken hyvinvoinnin pohja löytyy omasta sisäisestä vahvuudesta. On voitava ennen kaikkea sisäisesti hyvin sekä löydettävä hyvinvoinnin juuret itsestä, jotta voi voida sitä myös ulkoisesti. Ja kun taas voi sekä sisäisesti että ulkoisesti hyvin, syntyy loppumaton itse itseään ruokkiva tyytyväisyyden kehä.

Mitä enemmän sulla on energiaa, sitä enemmän sulla on energiaa luoda tapoja saada vieläkin lisää energiaa. Sitä enemmän myös havahdut omille tarpeillesi ja osaat vastata niihin, jotta energia hukkaa ei tulisi. Kaikkea tuota ylitsepursuavaa virtaa voit jalostaa ollaksesi se ihminen, joka haluat olla. Kun olet se ihminen joka haluat olla, energiasi ovat tasapainossa.

Yhtä helposti ja helpommin rulla lähtee tietysti myös rullaamaan toiseen suuntaan. Tulee huonoja valintoja, joista seuraa uusia huonoja valintoja ja lopulta jäljelle ei ole enää muuta kuin huonoa.

Jolloin kaava voi näyttää vaikka siltä, että kun elämä ei ole tasapainossa, se on kuormittavaa ja elämään kertyy kroonista stressiä, sen ratkaisuksi alkaa laistamaan liikunnasta ja hakee ennemminkin nopeaa mielihyvää, joka vähentää yhä enenevissä määrin energiatasoja, jonka vuoksi taas on valittava nopeaa, prosessoitua ja siten myös ravintoköyhää ruokaa, mikä johtaa edelleen energiatasojen pienenemiseen, jolloin kaipaa yhä enemmän nopeaa mielihyvää. Kyse on päättymättömästä limbosta jonka yhtenä isoimpana murheenkryyninä on juurikin tuo viimeisin. Nopean mielihyvän eufoorisuus, joka peittoaa pitkäkestoisemman ja laimeamman hyvänolon tunteen.

Lankakerän juju kuitenkin on, että mitä parempaa versiota itsestään on päässyt maistamaan, sitä todennäköisemmin rulla ei lähdekään rullaamaan enää toiseen suuntaan. Kun kerran saat käsiisi jotain niin hyvää ja oikeaa, ei siitä pysty enää päästämään irti. Mitä vahvempia kerroksia omaan hyvinvointiinsa on kerännyt, sitä jykevämmin ne myös kantaa, vaikka halkeama tulisikin.

Yrittämättä olla, päästämällä irti, oon saanut elämääni kaikki sen parhaimmat asiat. Se mikä ei tunnu oikealta, siitä pitää päästää irti. Siitä pitää päästää irti, mikä ei ole minä, vaan on muut, siksi se ei tunnu oikealta. Jos yrittää tehdä itsestä muita, puhuu riittämättömyydelle. Riittämättömyys kadottaa sisäisen vahvuuden, minuuden, joka on alusta parhaille asioille elämässä. Parhaita asioita elämässä ei saavuta yrittämisen sävyttämällä riittämättömyydellä. Parhaita asioita ei saavuta luulemalla, vaan antaen elämän tietää.

Oon tainnut jo aika monta postausta toitottaa, että tunnen olevani juuri nyt täydellisessä tasapainossa. Toitotus johtunee ihan vain siitäkin, että tunne on elämässäni uusi. Aina on ollut jotain isoa, mitä pitäisi saada muutettua, mutta nyt… ei mitään!

Ihan juuri tässä vain on hyvä.

Ei siten että olisin laihempi tai lihaksikkaampi tai rikkaampi tai seikkailijanainen tai jotakin.

Ihan juuri tässä vain on hyvä,

koska olen tässä näin.

Tässä hetkessä, eikä tästä hetkestä löydy murhetta seuraavasta.

Blogit.fi

Instagram

Eräänä torstaina mun ystävä tulkitsi mulle tarot kortteja. Yhden kortin hän ehdotti tarkoittavan esimerkiksi mielen vankina olemista.

”Totta, mutta ajattelen päässeeni siitä yli”, hymähdän ja katson keittiön ikkunasta kaukaisuuteen.

Olen varma asiasta. Sitten taas epäröin ja aprikoin, viimeistään illalla ymmärrän etten todellakaan ole vaan haluaisin vain olla. Mieli on edelleen paitsi mun yksi parhaista puolista, myös mun pahin vihollinen. Se haluaa hallita. Mua. Kaikkea ja kaikkeutta. Erityisen ankara se on anteeksiantamattomuudellaan. Sen ruoskassa on piikkejä, teräviä, sellaisia, joilla veri valuu selkää pitkin ja luut näkyvät.

Kun sitä uskaltaisi antautua elämän pehmoiseen syleilyyn, luottaa, että se kantaa. Hypätä sieltä kädet rakoilla melomisesta virran vietäväksi.

Välillä hyppäänkin, kunnes taas kapuan kanoottiin hätääntyneenä takaisin.

Hypätäkseni uudestaan.

Mutta aina hyppään uudestaan.

Tulkitsin tarot korttia ensi alkuun siten, että olen voittanut pelon. Mutta ei se ole vain suuria pelkoja, lähtemistä ja jäämistä, vaan pelko on helposti läsnä joka päivä. Uskallanko kysyä, tehdä, sanoa tai kannattaako edes, pitäisikö muuttaa suunnitelmaa, mutta ei ainakaan olla ilman sitä. Se on uskottelua itselleen, ettei asiat suju puuttumatta niihin ja niiden kulkuun. Miksi sitä on aina niin vahvasti ajatus ja visio, miten asioiden pitäisi mennä, miksi ei vain anna niiden mennä? Se on juurikin sitä hallintaa, hallinnan mestariteos, ettei vain tulisi virhettä. Minä kai en muuta pelkääkään, kuin virheitä ja epätäydellisyyttä, siksi jään mieleni vankilaan asumaan.

Irti päästämisen taito on taito, jota harjoittelen varmasti koko ikäni. Ne hetket, jolloin sitä koen, houkuttavat kuitenkin aina takaisin. Ja aina palaan. Ehkä joskus lopullisesti? Sitten kun oppi on taottu päähän tarpeeksi monta kertaa?

Ehkä juuri nyt?

Oon ollut niin täydellisessä tasapainossa kaiken ja kaikkeuden suhteen jo pitkään, että pelkään menettäväni sen. Vilkuilen jo kanoottia hiukan hermostuneena ja käteni hapuilee sen reunoja, ettei turvasatamani vain pääse livahtamaan kauemmaksi. Tarraaminen on se hätärengas, johon on mukavaa nojata, kun tietämättömyys alkaa liikaa pelottaa, vaikka tietämättömyys onkin juuri se, jossa on voimaa. Katson itseäni silti lempeästi, sillä tiedän, että kaikki kestää aina aikansa, ja todennäköisesti seuraavaksi odottaa taas hetki, jolloin vene vähän keikahtaa ja pitää hakea tasapainoaan.

Vai olisiko kaikki tällä kertaa kuitenkin erillä lailla ja virta olisikin vain suojaisaa, luottaisin vaan, antaisin kanootin mennä menojaan? Mene ja tiedä. Tällaista huumaavaa tasapainoa en ole ehkä koskaan tuntenut ja se tuntuu järjettömän hyvälle, loppumattomalle viinille. Olen humaltunut elämästä.

Asiat vaan menee niin kuin kuuluukin, ilman että sörkin sitä sormellani millään tavalla. Asiat myös menee niin kuin kuuluukin, ilman että piiskaan selkäni vereslihalle minuuttani pilkaten.

Se ei tarkoita sitä, ettei mitään itse pitäisi yrittää, vaan ettei aina pidä yrittää hampaat irvessä. Voi koittaa, mutta tajuta myös, milloin ei ole jonkin aika ja milloin kuuluu päästää irti. Oikeita asioita tulee eteen silti. Aina edes se, mitä ihan maailman eniten haluaa, ei ole se sellainen, vaikka juuri silloin luulisi. Jos taas uskaltaa olla luulematta, vihastumatta ja pettymättä, kun asiat ei mene niin kuin halusi, saa tilalle jotain parempaa, juuri sitä mitä tarvitsee, vaikkei ehkä tiennyt haluavankaan. Millä ilveellä sitä itse edes voisi tietää, mitä oikeasti tarvitsee? Elämän ollessa mestari, itse ollen vain sen nöyrä oppipoika. On muistettava nöyryys.

Hetkeä voi löytää siten, että sille tekee tilaa hallinnalla. Kun taas luovuttaa hallinnasta, löytää hetken. Jos luovuttaa hallinnasta ainiaaksi, on läsnä, koko ajan. Elämä ei livu ohi, elämä on tässä, siitä ei tarvitse yrittää tarrata kiinni kynsin. Se pysyy siinä kyllä, kun vain on. Hyvänä ja kauniina, vaikkei sörkkisikään.

Juuri oikeanlaisena.

Ja juuri nyt

se on täysin oikeanlaista, enkä muuttaisi, en parantaisi

mitään.

Syksy saa mut tasapainoon. Aina. Kaikki vuodenajat on tarpeellisia ja rakkaita, mutta syksyssä on jotain erityistä taikaa. Erityistä rakkautta.

Ilmassa leijuu romantiikkaa, minne haluat katsoakin. Pimeyttä, kynttilöitä, auringonlaskuja, villapaitoja, sateenvarjoja, pisaroita kahvilasta käsin katseltuna, tuulessa lentäviä lehtiä, väriäkin. Lämpimän punaista ja keltaista ja vihreää.

Hiljaisuutta.

Elämään tulee automaationa hetkellisyys, luonnonkin hidastaessa tahtia. Se maadoittaa.

Aika on pysähtynyt.

Ajattelen, että syksy on minä, siksi siinä on niin hyvä olla.

Tulen aina kotiin. 

Ja nyt tässä virrassa loikoillessa musta tuntuu, että tiedän taas kaiken.

Tähän haluan jäädä.

Lipumaan kuuntelemaan olemaan.

Hengittämään.

Katsellen vaihtuvaa maisemaa, ohitse lipuvia tähtiä, kuuta ja aurinkoa.

Sen loisteessa mietin: onko se kesä, joka saa mut aina niin tolaltaan?

Miksi se on aina kesä?

Onko se syy siinä, että maailman limbo juuri silloin kiihtyy ja kiihdyttäessään kiihdyttää kaikki muutkin mukaansa?

Kesällä olen aina muka tietävä, vaikken tiedä mitään.

Mutta tietystikään, kuten sanottua,

ei aina tarvitse tietääkään.

Välillä pitää olla myös tietämättä, jotta voi taas tietää.

Jotta voisi etsiä tiedon.

Vain etsimällä voi ymmärtää.

Blogit.fi

Instagram