Miten mulla on varaa matkustella ja tehdä osa-aikaisesti töitä? – ja muuta asiaa rahasta

Ei perintöä, ei rikkaita vanhempia, ei tuottavia sijoituksia.

Kuukausipalkkani on samaa luokkaa kuin aika monella muullakin naisella, sairaalassa kun olen töissä.

Silti viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut käytännössä vain vuoden säännöllisessä palkkatyössäni ja matkustellut loppuajan. Osa-aikaisuuteen taas olen totutellut elämäni aikana hiljaa ja vaiheittain, ollen juurikin nyt yhdellä sellaisella vaiheella. Varmuutta olen saanut jo siinä määrin, etten osaa enää kuvitella elämää, jossa tekisin 365 päivää täyttä työaikaa, veisi se millaisen loven lompakosta tahansa.

Mitä mulla kuitenkin on aina ollut, on säästeliäs, päämäärätietoinen ja päättäväinen luonne. Jos siis päätän, että haluan lähteä reppureissulle, se myös on mun kaikkea toimintaa jo alitajuisestikin ohjaava toiminto. Jo aikaa ennen minimalismia näin rahan arvon jossain materian ulkopuolella, eikä mulla oo ollut ongelmallista suhdetta siihen.

Tähän mennessä olen myös valinnut matkustusmuodoiksi aina sellaisen, että voin matkustamisen ohessa tehdä jotain töitä. Alkuvuoden reissun aikana pakkasin omenia ja toimin tarjoilija 7 viikkoa Australiassa sekä hoidin 2 viikkoa puutarhaa majoitusta ja ruokaa vastaan Färsaarilla. Viime vuonna kun olin Berliinissä, toimin aupairina. Maailmassa on ihan hurjan paljon vaihtoehtoja oleskelun rahoittamiseksi ulkomailla, eikä valtavaa säästökassaa ole edes pakko olla olemassa.

Lopulta sitä huomaa, että vaikkei tee töitä, rahaa myös tulee yllättävistä paikoista – ja ennen kaikkea sitä ei katoa samalla tavalla yllättäviin asioihin. Nyt kun en oo koko alkuvuonna tehnyt töitä, mun veroprosentti loppuvuodelle laski merkittävästi ja toisin sanoen tienaan enemmän. Kun unohdin tehdä tulojen muutoksen viime vuonna, sain hyvän veronpalautuksen. Antamalla asunnon matkojen ajaksi pois, mulla ei oo juoksevia kuluja vaan kuluja menee ainoastaan itseni elättämiseen siellä missä olen. On aika hauska nähdä, mitä kaikkea sillä samalla rahalla saa, mikä menis ihan tavalliseen elämiseen oravanpyörässä.

Kun mulla oli haaveissa tällaiset reissut tein täyttä työaikaa. Silloin kirjaimellisesti kaikki ylimääräiset varat meni säästöön. Nyt kun vastaavaa ei ole näköpiirissä ainakaan hetkeen, teen 80% työaikaa. Silloin en myöskään tietystikään saa rahaa säästöön yhtä nopeasti. Matkustavani uskon vielä kyllä, mutta riittää, että rahaa säästyy hitaamminkin ja luultavasti valitsen sen muodot hiukan erillä tavalla kuin ennen.

Budjetointi on ehkä se juttu, mikä mua eniten itsessäni hävettää puhuessani minimalismista. Tai eikai sen tarvitsisi hävettääkään, kun raha menee sellaisiin asioihin, joilla on merkitystä, mutta siinä mielessä, että tiedän maksavani monista asioista enemmän kuin tarvitsisi enkä todellakaan olisi mikään malliesimerkki joka saisi huokailemaan, että noinkin vähälläkö pärjää!

Juoksevissa kuluissani olisi siis vielä paljon nipistettävää, enkä esimerkiksi mieti lainkaan, minkä hintaista syön. Halppismerkin valitsen aina ja vertailen hintoja, mutten vaikkapa päätä ravintoa raaka-aineen halpuuteen perustuen. Kun olen kalaa syövä kasvissyöjä syön esimerkiksi aikalailla joka viikko kalaa (jos sinä et syö, kala on hemmetin kallista, voin kertoa).

En myöskään koskaan kieltäydy kiinnostavista (tai vähemmän kiinnostavista) elämyksistä ja käyn viikoittain ulkona joko kahvilla tai syömässä. Asuntoni hinnasta en tunne huonoa omaatuntoa, mutta sekään ei ole kaupungin edullisin yksiö (mutta tietysti yksiö enkä isompaa haluaisikaan). Kodilleni ei tällä hetkellä kylläkään voisi oikein edes asettaa ylähintarajaa, niin minua se jo on, sijaintineen kaikkineen. Näiden lisäksi pienen siivun laitan tulevaisuutta ajatellen rahastoihin.

Toisaalta mulla ei myöskään mene rahaa esimerkiksi kalliisiin ihonhoitotuotteisiin, en värjää hiuksiani ja kampaamossakin käyn kerran tai pari vuodessa halvimman latvojenleikkaushinnan mukaisesti. Harrastukset mulla on keskiverto luokkaa eli maksan muutamia kymppejä kuntosalista ja uimahallista. En ole koskaan omistanut autoa, ostanut itse telkkaria ja puhelimenikin on jo kohta kuusi vuotta vanha (ja jossa toimii enää tyyliin whatsapp mutta mitäpä sitä muuta tarvitsisikaan.) Julkisiakaan en käytä, vaan matkat taittuu pyörällä tai kävellen.

Olen siis tehnyt itseni kannalta monia vaivattomia ja mukavia valintoja, mutta toisaalta monen asian suhteen voisin elää vielä kitsaamminkin. Juuri nyt olen kuitenkin valmis maksamaan tästä elämäntyylistä sillä elän ja olen juuri siellä missä haluankin. Ei ole mitään kohdetta, johon mun pitäis saada säästettyä pian ja mahdollisimman paljon rahaa, jotta voisin muuttaa tai pääsisin eroon jostakin vaan nautin valitsemastani jokaisesta päivästä. Joka päivä. Järkeväksi tietysti kokisin silti, että haastaisin itseäni esimerkiksi syömään edullisemmin ja kilpailuttaisin juoksevia kuluja.

Voisi tietysti ajatella, että ilman kaikkia reissujani ja osa-aikaisuuksia mulla olis enemmän rahaa. Mutta mihin tuon rahan olisin käyttänyt?

Nyt olen käyttänyt sen siihen, etten vain elä, vaan elän.

Mulla on henkilökohtaisesti summa x mielessä, minkä pankkitililläni haluan olevan. Kun tuo summa on saavutettu, tuntuu, että sen yläpuolelle menevä rahamäärä alkaa vähän vaivihkaan vain kadota, näkymättä oikein missään. Tekemällä tällaisia valintoja, se siis myös näkyy jossakin. Unelmien tavoittamisina, muistoina ja mahdollisuutena hitaaseen elämäntyyliin, jossa elän tässä päivässä enkä kiidä huomiseen.

Musta tuntuukin, että jos elät elämää, jossa säästät rahaa johonkin kivaan x, jossa kaikki muuttuu, jota et oikein edes tiedä mitä se on, jonka aika ei koskaan ole oikea tai kun nyt vaan kuuluu säästää, huomaat vain vuosien vierineen, etkä ole itse asiassa edes käyttänyt tuota rahaa mihinkään.

Elämä meni,

mitä jäi?

Blogit.fi

Instagram

Työ ja raha Puhutaan rahasta

tänään en muuttaisi mitään

Jos se ei olekaan itse työ, vaan merkityksettömyyden tunne?

Mietin, kun vertaan itseäni viisi vuotta sitten tähän päivään. Elämään uupumista, nyt elämän löytämistä. Mikä on muuttunut? Itse työ kun se ei ole.

On helppoa sanoa, että työ on kurjaa ja raskasta eikä jaksa, katsomatta sen taakse.

Osoittaen sormella ensimmäistä, kysymättä miksi.

Miksi?

Viisi vuotta sitten elämäni rakentui merkityksettömien asioiden ympärille. Tein työtä, joka ei tarjonnut mulle kaipaamaani identiteettiä eikä se ravinnut mun sydäntä. Eivät sitä ravinneet kyllä työtä ympäröivätkään asiat. Kaikki ne olin itse elämääni valinnut, vaikka samalla tuntuu, etten kuitenkaan ollut. Se oli joku muu, tuntuisi oikeammalta sanoa.

Tarkoituksettomuus sai jahtaamaan huomista, enempää ja parempaa. Siellähän se vastaus ongelmiin olisi, huomisessa?

Huominen kuitenkin kielsi itseltäni kasvun. Sen, missä kaikki pitäisi muuttaa, mutta mikään ei kuitenkaan muutu. Jotta kaikki voi muuttua, oli luovutettava. Luovutin tietysti vasta, kun oli pakko. Pakko oli, kun en jaksanut enää. En jaksanut enää tuntea itseäni päivästä toiseen merkityksettömäksi, että elämä lipuu läpi sormien.

Tässä ajassa on helppoa, että ihan huomaamatta elämä rakentuu merkityksettömien asioiden ympärille, koskaan pysähtymättä. Se tuntuu samalta, kuin olisi valinnut elämänsä pakosta, ei halusta. Eläen mielessään sitä haluamaansa elämää, todellisuudessa tuntien käsiensä ympärillä kahleet. Samalla katsoen somesta niitä, jotka ovat päässeet pakoon. Se johtaa yhä suurempaan ristiriitaan, yhä enemmän huomiseen.

Jokainen haluaa tuntea olevansa erityinen. Jokainen myös on sellainen, kun tutkii. Tästä olen varma. Se on se oma tapa olla olemassa, mikä jokaisen on vain itsensä kanssa keskusteltava läpi. Pysähtymällä, kysymällä ja kuuntelemalla.

Yhä vakuuttuneempi olenkin siitä, että olennaisessa osassa hyvässä elämässä on itsensä tunteminen merkitykselliseksi, tuntemus toteuttavansa omaa tarkoitustaan ja että elää arvojensa mukaista elämää. Toisin sanoen se, mikä elämässäni on muuttunut on se, että mulla on nyt vahva identiteetti, joka tuntu omalta, toteuttaen itseäni muilla tavoilla, kuin vain työllä, kasvaen kohti unelmiani. Elän halusta, en pakosta.

Mikä sen sijaan elämässäni ei ole muuttunut, on itse työ. Jossain vaiheessa olin täysin varma, että aion sen vaihtaa, nyt en enää yhtä varma, vaikka luulen kyllä, että jossain vaiheessa opiskelen jotain uutta ihan oppimisen ilosta. Juuri tällä hetkellä se palvelee kuitenkin tarpeitani paremmin kuin hyvin.

Kävin juttelemassa esimiehelleni siitä, kuinka mulle syy jäädä töihin on se, että pystyn niin hyvin itse vaikuttamaan työssä viettämääni aikaan. Viimeisenä kahtena vuonna olen ollut yhteensä vain vuoden töissä ja pitänyt lopun ajan virkavapaata. Nyt syksyllä ja keväällä teen lyhennettyä työviikkoa. Vuorotöissä tuo tarkoittaa esimerkiksi kolmea työpäivää ja jo sen jälkeen kahden päivän vapaita tai vastaavasti välillä vaikkapa viittä työpäivää ja sitten pitempää vapaajaksoa. Lopputulos on kuitenkin se, että mulle jää hyvin töiden ulkopuolista aikaa toteuttaa ja kehittää itseäni – ja tuntea siis merkityksellisyyttä. Kyse on asioiden tasapainosta, kuten sanoin pomollekin. Juuri nyt tuntuu, että tasapaino on aika täydellisesti kohdillaan.

Sen vuoksi mussa lakkasi kiire uuden oppimiseen. Ymmärsin, ettei taida olla olemassa sellaista työtä, jota haluaisin tehdä 100% työaikaa ympäri vuoden. Tiedostan myös, kuinka ainutlaatuista on, että pystyn näin hyvin vaikuttamaan siihen, kuinka paljon aikaani töissä vietän.

Mun työ kylläkin saa mut tuntemaan myös hetkiä merkityksellisyydestä. Sairaalassa työskentely muistuttaa joka päivä olemaan ottamatta omaa terveyttä ja elämän jatkumoa itsestäänselvyytenä.

Mietin pariviikkoa takaperin niinkin yksinkertaista asiaa, kuin että pyytäisinkö palkatonta viikkoa lomaviikon yhteyteen tammikuussa. Eihän mulla ole edes mitään suunnitelmaa, aprikoin ja aloin jo kiristelemään kukkaron nyörejä. Samassa seuraavaksi hetkekseni muodostui kohtaaminen syöpäsairaan naisen kanssa. Ei tarvinnut miettiä kauempaa. Minäkin voin olla joku päivä, huomenna tai ensi vuonna tuo ihminen. Miten haluan, että olen elämäni siihen mennessä elänyt?

Kun tuota työtä kuitenkin ajautuu tekemään liukuhihnalta, elämän muiden osa-alueiden kärsiessä, sitä lakkaa näkemästä ja arvostamasta. Kun mulla on energiaa olla läsnä myös potilaalle, se antaa meille molemmille hurjan paljon enemmän. Silloin tällöin tähtihetkiksi muodostuu upeat ihmiskohtaamiset, jossa kaksi ihmistä kohtaa toisensa avoimesti, ei vain potilaana ja hoitajana. Vasta tähtikartastooni varastoitui hetki, kun aiemmin tapaamani vanhus tuuletti avoimen iloisesti nähdessään minut uudestaan.

Win-win-win-win-win. Vielä kun tällainen asia saataisiin yhteiskunnan tasolla kaikille mahdollisuudeksi.

Vaikka olen vasta kolmisenkymmentä, huomaan tässä jo sukupolvieron. Kun mä juttelen parikymppisille, huomaan, että työhön uskalletaan suhtautua jo leppoisammin. Työ on vain työtä ja jos se ei miellytä, jäädään vaikka tyhjän päälle. Elämä uomiutuu kyllä.

Minä olen vielä juurikin siinä murrossukupolvessa, jossa edelleen näkyy vakityön tärkeyden ultimaattinen vaikutus. Silloin on vaikeaa ajatella 100% työajan toteutumista 365 päivän ulkopuolelle. Se on mörkö.

Varovasti kun valaisee, sitä kuitenkin näkee, ettei mörköä taida ollakaan mailla eikä halmeilla.

Blogit.fi

Instagram

Hyvinvointi Mieli