kööpenhaminalaisessa hostellissa ymmärsin olevani herkkä
Oon aina katsonut itseäni muiden silmin ja miettinyt, miltä mahdan näyttää. Vialliselta, usein kuulen äänettömästi sanottavan, sormella osoiteltavan (ollen siis vain täysin päänsisäistä humpuukiani).
Mun on yleensä ottaen hankalaa muodostaa kestäviä ihmissuhteita ja musta tuntuu, ettei mua kohdata samoilla tavoin kuin muita ihmisiä. Kuin katsoisin vierestä, kuinka sama ihminen lähestyy ilolla jotakuta toista, mistä itse jään aina sivuun.
Se on saanut mut kokemaan itseni erilaiseksi ja rikkinäiseksi. Etten osaa jotain oikein, etten vaan tajua jotain, että se johtuu mun ujoudesta ja hiljaisuudesta, etten välttämättä puhu niin mitään. Anna itsestäni mitään. Miksen pysty antamaan itsestäni mitään? Kun mä istuin iltaa Balilaisella uima-altaalla juoden gin tonicia, myös Jordanialainen ja Berliiniläinen totesivat mulle, että sä et ilmaise tunteitasi. Silleen rakastavalla tavalla, kun kysyin, millainen olen.
Jos en ilmaise tunteitani, tekeekö se musta kylmän? Näin ajattelin ennen. Mun nähdäkseni se oli se, miten muut mut näkee ja se miten muut mut näkee, on minä.
Kylmä ja viallinen.
Jotenkin siis ensi alkuun tuntui ihan häpeälliseltä ajatellakaan, että minä, tunteella toimiva ihminen. Minä, jossa on jotain vikaa. Kylmät eivät ole tunteellisia, päin vastoin, kylmät ovat tunteettomia. Tuntui oudolta pyöritellä sanoja suussa. Syylliseltä, voiko se ollakaan näin? Mä muistan kun ala-asteella mun opettaja sanoi kahden keskisessä keskustelussa, että kunpa luokassa olis enemmän ihmisiä kuin minä. Tunsin häpeää ja muistan edelleen voimakkaasti tuon häpeän tunteen.
Mutta kun,
mähän oon paha ihminen,
ajattelin.
En mä sen kummempaan käytökseen tuota perustanut, se oli vaan se tunne, mikä mulla oli itsestäni. Rehellisesti sanottuna se varjostaa mua yhä usein edelleen. Ehkä se on sitä, että omaa pimeää puolta on vaikeaa hyväksyä. Sitä pimeää, jota meissä kaikissa aina välillä asustaa, ihmisiä kun olemme.
Jotenkin viime vuosien aikaiset kokemukset on saanut mut ymmärtämän jotain suojamuureista. Vaikka mä vihaan kun telkkarin tosi-tv ohjelmissa joka toinen puhuu omistansa, niin siellä ne mullakin on rakennettuina, vankoiksi ja vahvoiksi, eikä kovinkaan monella oo tarvittavaa vasaraa hakatakseen sitä maan tasalle. Ovea kun en aukaise itse. En, vaikka koputtaisi. Ehkei pysy poissa -kyltit muurin ulkopuolellakaan kauheasti auta asiaa. Vasta nyt ymmärrän, että se on mun oma sisäänkasvanut suojakeino suojellakseni mun äärimmäisen herkkää ja tuntevaa sisintä.
Kun mulla on nyt kykyä ja taitoa tarkastella itseäni, mä huomaan reagoivani asiaan kun asiaan tunteella. En kuuntele järkeä, en tippaakaan, vaan toimin sen perustella, minkälaisen tunnereaktion jokin asia mussa saa aikaan. Toisin sanoen valitsen asian sen perusteella, miltä se saa mut tuntemaan ja miltä se saa mut tuntemaan, tiedän usein vasta itse hetkessä. Tähän suuntaan huomaan kasvavani, mitä vanhemmaksi tulen. Mun on hirveän vaikeaa suunnitella tulevaa, sillä en pysty ennustamaan, miltä musta juuri silloin tuntuu, enkä haluaisi toimia tuota tunnetta vastaan.
Se on tehnyt musta myös sellaisen, etten oikein osaa aina käsitellä niitä omia tunteita, koska tunteet ei kuuntele järkeä. Tunnetta kun ei ole aina järkevää seurata. Jos mulla on tunne jostakin, en pysty pyörtämään sitä järjellä, sillä mussa on liikaa tahdonvoimaa. Miten siinä sitten toimisi järkevästi, kun tunnet toimivasi itseäsi vastaan, mutta onhan se järkikin joskus oikeassa?
Tämä ymmärtääkseni mun piti elää 29 vuotta ja itkeä reissun uuvuttamana Kööpenhaminalaisessa hostellissa huhtikuun lopussa. Että mä oon tunteellinen ja herkkä – ja annetaan niin olla! (ja annetaan mun myös itkeä käden käänteessä jokaisen asian kohdalla.) Eikä anneta sen vaan olla, vaan annetaan sen olla mun voimavara. Näin minä toimin, tällaiset ohjelmointi koodit muhun on asennettu. Vaikka kaikki ei sitä näkisikään tai ymmärtäisikään. Eikä suurin osa pääse koskaan näkemäänkään.
Jotenkin tässä hetkessä tätä kirjoittaessani opin jotain itsemyötätunnosta. Tällainen mä oon ja tällainen mä saan olla. Että myös muhun kuuluu virheet. Että myös mussa saa olla virheitä. Että virheetkin on kauniita. Että ne tekee ihmisen rakastettavaksi ja ihmiseksi. Ehkä tää teksin kirjoittaminen on saanut mun aivot jo sumeiksi, mutta juuri nyt tuntuu, että virheet vasta tekevät ihmisen ihmiseksi ja upeaksi. Ei ne ansiot.
Vaan vajavaisuudet.
Ne on ne mitkä tekee ihmisestä kauniin ja rakastettavan.
Ja juuri se on se, miksi johonkin ihmiseen joskus aion rakastua.
Luulen.
