kerran kasvuun suostunut

Syy mulle kirjoittaa on se, etten joskus voinut hyvin.

Kirjoittaminen on puhtaasti meditatiivista ja se on mun tapa nähdä itseni ja maailma. Ilman sitä en näkisi. Oppisi. Olisi tässä. Samalla haaveilen, että se aiheuttaisi jossakin muussakin samanlaisia oivalluksen tunteita, kuin itselleni lukiessani Tommy Hellstenin kirjoja.

Mikä nyt ei tunnu hyvältä,

on kysymys, mitä yhä edelleen herään aika ajoin kysymään itseltäni, vaikka nyt voinkin hyvin. Kun voin todella huonosti, se johdatti mut pimeydestä pois. Aina tai yleensäkään en osaa kysyä sitä heti, vaan kurkkua pitää kuristaa hetken aikaa herätäkseni.

Vastaus kysymykseen ei koskaan ollut, että lisäämällä sitä ja tätä, vaan vähentämällä jo olemassa olevaa. Siksi olen luopunut kaikesta siitä mistä olen.

Kysymyksen voi asettaa myös toisin, siten, miten se on ehkä hiukan helpompi:

tuntuuko musta hyvältä olla tekemässä juuri sitä mitä olen?

Onko mun hyvä olla ja katsoa tätä kotia, mennä töihin, tehdä juuri tätä ruokaa, mennä liikkumaan juuri tällä tavalla? Sen jälkeen voikin enää vain miettiä, miten tilanteen voisi ratkaista, yksi kysymys kerrallaan.

Viimeksi kysyin kysymyksen, kun palasin reissultani kotiin ja kurkkua oli jo hetken kuristellut säännöllinen kuntosalistelu. Totta puhuen se oli kuristellut jo pitkään, vuosia, en vain tuntenut ja hyväksynyt kuinka pahaa paha onkaan. Joskus elokuussa tuli vain se hetki, että viimein myönsin asian itselleni: tää juttu ei nyt tunnu elämässä hyvältä ja haluan päästää siitä irti.

Sen pohjalta löysin uusia liikuntamuotoja. Käyn salin lisäksi uimassa ja pyöräilemässä ja kävelemässä. Luovuin pakonomaisesta suhtautumisesta, että kuntosalilla on käytävä, koska! Koska?

Löysin elämääni taas jälleen uutta levollisuutta ja mielekkyyttä ja palautin liikunnan ilon. Ihan siitä syystä, että siihen palasi vaihtelevuus ja voin valita urheilumuodon päivän fiiliksen mukaan vapaasti. Liikkuminen ilosta päivittäin on jotain sellaista, jota olen tiedostamatta kaivannut, jonka tunteen nyt ymmärrän, kun sen olen jälleen elämääni saanut. Ei se, että pitäisi liikkua näyttääkseen joltakin, saadakseen jotakin, vaan millaista oloa se mulle sisäisesti tuo.

Huomaankin, että mulle olennainen osa hyvinvointiani on vaihtelevuus. Tietyllä tavalla toimin omassa kaavamaisuudettomuudessani kaavamaisesti, mutta kuitenkin siten, ettei mua voi määrittää tiettyyn kellonaikaan olemaan jotakin, tekemään jotakin, jollakin tavalla.

Jos tarkemmin ajattelee, eihän sitä voi edellisenä päivänä tai viikkoa aiemmin tietääkään, mitä haluaa. Sen voi tietää vasta hetkessä, mitä tarvitsee, tunteakseen tasapainoa. Kun taas tuntee itsensä, tietää, ettei tarpeessa ole kyse valheesta.

Yksinkertainen kysymys, yksinkertaisia vastauksia, voidakseen yksinkertaisesti hyvin. Mutta mitä kauempana itsestään on, sitä vaikeampaa kysymyksen kysyminen on. Kysyminen on kasvuun suostumista.

Ilman kysymistä, mikään ei voi muuttua. Kun mikään ei muutu, olokaan ei muutu. Sivuuttaminen ei siis auta asiaa. Huominen on kysymyksen sivuuttamista. Se on sitä, ettei enää tunne pahan ja hyvän eroa, siksi hyväksyy pahan, jatkaa huomiseen, katsoo huomiseen, jättää kysymättä.

Lopulta elämän juju on se, että jokaisella on oma polku taivallettavana. Siksi vastaukset on löydettävä itsestä, itseltä kysymällä, itsestä vastaukset saamalla ja siten itse kasvamalla. On oma persoona, omat haavat, omat traumat, omat vahvuudet ja heikkoudet. Ne tarvitsevat erilaisia tapoja hoivata ja hoitaa. Ne voi myös löytää, kysymällä. Jos ei kysy, sitä helposti imee jonkun toisen tapoja, jotka ei toimi itsellä. Melkein kuin menisi ojasta allikkoon.

Joku toinen voi olla omalla oppimatkallaan eri polulla tai eri vaiheessa. Kaikki askeleet on astuttava, ei vain viimeisintä. Elämän tärkeimpiä oivalluksia onkin ymmärtää, että täällä eletään itseään ja omaa kasvuaan varten, vertaamatta toisen kasvuun.

Musta on jotenkin hauskaa, että tunnen jollain tavalla palanneeni pitkän ajan jälkeen fyysisen elämänlaadun parantamisen pariin. Se oli kai ensimmäinen muutosvaihe joskus kymmenen vuotta sitten, kun aloin käymään salilla ja löysin terveellisiä elämäntapoja elämääni. Se kesti hetken, kunnes henkinen puoli sai yliotteen ja nyt jollain tapaa koen palanneeni tuohon fyysiseen. Silleen level up hengessä.

Jolloin mietin vaan muutoksen kerroksia. Elämä on alituista muuttumista, vaiheittain muuttumista, jos sille antautuu alunperinkin. Sen jälkeen kaikki onkin ikuisesti muutosta. Siksi on vain aloitettava jostakin. Kysyttävä ja vastattava ja kokeiltava. Opittava. Muutettava suuntaa. Johon voisikin sanoa erään kliseisen lausahduksen: ei se päämäärä vaan ensimmäinen askel. Jos et koskaan aloita jostakin, et voi koskaan muuttua. Askel on kuitenkin vaikein, sillä se tuntuu olevan niin kaukana päämäärästä, että päätä huimaa eikä tiedä eikä edes kannata aloittaa. Tai kysyä. Ensimmäinen askel on hyppy pimeään, tuntemattomalle maaperälle.

Muutos on muuttumista yhdellä osa-alueella, joka saavuttaa tietyn pisteen, siirtyen seuraavan, ehkä välillä palaten, lisäten uusia muutoksia. Kuin loisi tetris peliä, mutta peliin kasvaa aina vaan uusia kerroksia. Ja jos jonnekin jää tyhjä kolo, joutuu sen käydä jälkeenpäin värittämässä, jotta taso pysyy vahvana. Mietin, jos nyt on jälleen fyysisemmän vaiheen vuoro, mitä seuraavalla henkisellä kentällä voikaan tapahtua?

Otan käsiini Tommy Hellstenin mietekirjan, jossa miete ensimmäisten joukossa on:

”Kasvu ei lopu koskaan sellaiselta, joka siihen on kerran suostunut.”

Myhäilen.

Kaikesta miten olen muuttunut,

ja miten vielä tulen muuttumaan.

Lue lisää:

ehkä se haaveminäkin on totta

Blogit.fi

Instagram

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli

siltä miltä minimalismi esimerkiksi näyttää

Asuntoni ei jätä kellekään epäselväksi, että olen minimalisti.

Futonit lattian nurkassa, kaikenlaisten pöytien asemaa toimittavat sohvapöydät, muutama kasvi ja lattiatyyny. Siitä on tämä koti tehty.

Ei verhoja, ei erillistä ruokapöytää, teeveetä, sohvaa, sänkyä, lipastoa, nojatuolia tai hyllyä. Ei mikroa, ei imuria, vain kiinteänä mukana tullut astianpesukone, joka ei ole käytössä.

Koska en tarvitse niitä.

Moni kuullessaan sanan minimalismi ajattelee varmasti valkoista ja pelkistettyä kotia. Se on kuitenkin hyvin pintapuolinen kuva elämäntavasta, jossa on löydetty yksinkertaisten asioiden nautinto. Silloin tavaroidenkin vähennys jää elämäntavan sivutuotteeksi, jonka lopputuloksena on löydetty oma tapa olla.  Myös se ihan oma tapa olla minimalisti, sekin kun on aina kantajansa näköinen, ei sormella osoitettu.

Minimalismi ei siis oo mikään musta irrallinen kokonaisuus, jonka voi laittaa laatikkoon.

Johonkin boksiin jossa sanotaan ei verhoja ei imuria ei sitä ja tätä.

Se on ajatus,

se on minä.

Se on minä joka muodostui sen pohjalta, että aloin vähentämään tavaraa, sen johdosta, että ymmärsin ettei se tuo mulle onnea.

Miksi täyttäisin ainutkertaisen elämäni sillä, jolla ei ole arvoa, eikä se tuo onnea, sen kustannuksella, joka tuo?

Ja mikä sitä itse asiassa tuo?

Mun rituaalini tunteakseni onnellisuutta päivänä minä hyvänsä on nelivaiheinen:

1 kassi ja kassiin läppäri, kirja ja kuulokkeet

2 jokin paikka, yleensä kodin viereinen puisto, kahvila, merenranta tai viinibaari

3 ihmisten tai luonnon katselua (ja hetken herättämistä), ehkä kahvia – tai sitä viiniä

4 jatkan pelkästään kohtaa kolme tai kaivan jonkin asian kassista esiin – alan kirjoittaa, lukea tai kuunnella.

Sama kaava toistuu, aina. Minä yksin, osana ihmisiä. Hetkessä.

Ja mitä enemmän läsnäoloa elämääni löydän sen kaikissa eri muodoissa, sitä enemmän löydän siihen myös onnea. Oli läsnäolo sitten laahustelua puistossa tai tuntemattoman kohtaamista. Tietysti erityisesti läheisten kohtaamista. Sen rituaaleihin kuuluu yleensä hyvä ruoka ja juoma, mieluiten itse tehden tai ravintolassa kolmen ruokalajin muodossa. Että istutaan alas ja otetaan pullo viiniä. Se hetki.

Jos pitäisi mainita yksi tärkein asia, mikä mun mielestä vaikuttaa hyvään elämään, on tunne siitä, etten enää elä itseäni vastaan.

Olen löytänyt oman tapani elää, olla, liikkua, toteuttaa luovuutta ja tarkoitustani, oppia ja kasvaa. Sopusoinnussa, ilman pakkoa ja hampaiden kiristelyä. Myös toteuttaen haaveita. Jos haaveet jättää toteuttamatta, hampaita kiristelee varmasti. Haaveiden sivuuttaminen on itsensä sivuuttamista. Oman kasvunsa sivuuttamista. Silloin ei riitä, että hyvän olon rutiinitkaan on hiottu huippuunsa. Sitä mieltä olen. Jos jostain pitäisi muutos aloittaa, aloittaisin siitä, unelmasta. Sen jälkeen pysähtyen kuuntelemaan. Se on se, mistä voit oppia itsestäsi eniten.

Tärkein yksittäinen arvo elämässäni taitaa olla vapaus. Vapaus tukee, lieko ollen jopa elinehto, läsnäololle. Lopulta kaikelle, itsensä toteuttamisellekin. Vapaus on juurikin sitä, ettei tee itseään vastaan. Se on sopusointua, että teot ja ajatukset kohtaavat. Ei vain, että sanoisi, että vapaus on tärkeintä, olematta kuitenkaan vapaa, vaan myös elää sen periaatteiden mukaan. Kuin sanoisi perhettään tärkeimmäksi, mutta tekisi silti 60 tuntista työviikkoa.

Vapaus ei ole vain vapautta ylimääräisestä työstä (josta siis en ole täysin vapaa muuta kuin ottamalla välillä virkavapauksia ja osa-aikaisuuksia), vaan myöskin vapautta sitovista, hoidettavista ja aikaakuluttavista asioista sekä negatiivisista ja vangitsevista ajatuksista.

Jolloin vaikka mulla oliskin paljon paljon, lottovoiton verran, enemmän rahaa, en elisi siltikään toisin, enkä ostaisi isoa taloa kaikilla niillä asioilla, joista olen luopunut. Kyseessä kun ei ole vain kertaostos vaan jokapäiväinen sitoumus, mihin minä en haluaisi vapaa-aikaani käyttää. Mitä enemmän mulla on omaa aikaa, sitä enemmän olen vapaa päättämään, miten juuri sen hetken haluan elää. Sitä taas ei ole elämässä liiaksi. Aikaa.

Siihen ajatukseen kai moni onkin jäänyt jumiin. Että kun vain olisi enemmän rahaa, jotta olisi enemmän aikaa, vaikka aikaa on mahdollista löytää myös vähemmästä. Erona on se, että tuon ajan voi ottaa käyttöön heti. Kauniita ja kimmeltäviä asioita siihen rinnalle ei tietystikään saa. Silloin on vain tehtävä valinta, kumpi on tärkeämpää.

Sellaisia valintoja minä olen tehnyt elämässäni useita. Sen pohjalta olen löytänyt syvimmän ja paljaimman olemukseni, luovuttuani kaikesta turhasta sen ympärillä.

Turhasta, joka usein rakentuu nopeaan mielihyvään, joka sivuuttaa elämän syvimpiä rakenteita. Kiva ei oo aina kivaa, sen olen oppinut. Silloin kivoistakin asioista on välillä pakko luopua, paremman tieltä, vain huomatakseen, että sitä mitä luulee ehdottomasti tarvitsevansa, ei tarvitsekaan ollenkaan, vaan se tekee elämästä kurjaa. Yksi tällainen kliseinen esimerkki elämästäni on televisio (enkä siis väitä, että se olisi vastaus kaikille, vaan se oli yksi vastaus minulle.)

Ja kaiken sellaisen itselleni merkityksettömän, turhan, alta löysin lopulta

minut.

Voisikin jopa ajatella, että minimalismi on ollut mulle ennen kaikkea työkalu kaaosmaisen mielen hallintaan. Mielen, joka on ollut sumea ja levällään, ilman identiteettiä. Jälkeenpäin katsoen uskonkin juuri identiteetin ja sen puutteen olevan avainasemassa. Se mikä oli elämisen automaatio, ei ollut minä. En vain ensin tajunnut toisenlaista vaihtoehtoa, kun sitä ensimmäistä huudetaan niin kovaan ääneen, ettei omaakaan ääntä enää kuule.

Nyt mulla on vahva itsetuntemus siitä, kuka olen, mitä arvostan, mikä saa mut voimaan hyvin ja mitä elämältä haluan. Maailmasta on tullut selkeä ja kristallin kirkas, jonka näen ja tunnen ja haistan ja maistan. Näen ja tunnen myös itseni. Sitä rakastan kaikkein eniten.

Että tunnen eläväni.

Että tunnen olevani.

Että tunnen.

Että olen.

Että elän.

Lue lisää:

eläen lattialta käsin – miten tähän on päädytty?

Mitä Epikuros opetti kohtuullisuudesta jo ennen ajanlaskun alkua?

Blogit.fi

Instagram

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli