kerran kasvuun suostunut
Syy mulle kirjoittaa on se, etten joskus voinut hyvin.
Kirjoittaminen on puhtaasti meditatiivista ja se on mun tapa nähdä itseni ja maailma. Ilman sitä en näkisi. Oppisi. Olisi tässä. Samalla haaveilen, että se aiheuttaisi jossakin muussakin samanlaisia oivalluksen tunteita, kuin itselleni lukiessani Tommy Hellstenin kirjoja.
Mikä nyt ei tunnu hyvältä,
on kysymys, mitä yhä edelleen herään aika ajoin kysymään itseltäni, vaikka nyt voinkin hyvin. Kun voin todella huonosti, se johdatti mut pimeydestä pois. Aina tai yleensäkään en osaa kysyä sitä heti, vaan kurkkua pitää kuristaa hetken aikaa herätäkseni.
Vastaus kysymykseen ei koskaan ollut, että lisäämällä sitä ja tätä, vaan vähentämällä jo olemassa olevaa. Siksi olen luopunut kaikesta siitä mistä olen.
Kysymyksen voi asettaa myös toisin, siten, miten se on ehkä hiukan helpompi:
tuntuuko musta hyvältä olla tekemässä juuri sitä mitä olen?
Onko mun hyvä olla ja katsoa tätä kotia, mennä töihin, tehdä juuri tätä ruokaa, mennä liikkumaan juuri tällä tavalla? Sen jälkeen voikin enää vain miettiä, miten tilanteen voisi ratkaista, yksi kysymys kerrallaan.
Viimeksi kysyin kysymyksen, kun palasin reissultani kotiin ja kurkkua oli jo hetken kuristellut säännöllinen kuntosalistelu. Totta puhuen se oli kuristellut jo pitkään, vuosia, en vain tuntenut ja hyväksynyt kuinka pahaa paha onkaan. Joskus elokuussa tuli vain se hetki, että viimein myönsin asian itselleni: tää juttu ei nyt tunnu elämässä hyvältä ja haluan päästää siitä irti.
Sen pohjalta löysin uusia liikuntamuotoja. Käyn salin lisäksi uimassa ja pyöräilemässä ja kävelemässä. Luovuin pakonomaisesta suhtautumisesta, että kuntosalilla on käytävä, koska! Koska?
Löysin elämääni taas jälleen uutta levollisuutta ja mielekkyyttä ja palautin liikunnan ilon. Ihan siitä syystä, että siihen palasi vaihtelevuus ja voin valita urheilumuodon päivän fiiliksen mukaan vapaasti. Liikkuminen ilosta päivittäin on jotain sellaista, jota olen tiedostamatta kaivannut, jonka tunteen nyt ymmärrän, kun sen olen jälleen elämääni saanut. Ei se, että pitäisi liikkua näyttääkseen joltakin, saadakseen jotakin, vaan millaista oloa se mulle sisäisesti tuo.
Huomaankin, että mulle olennainen osa hyvinvointiani on vaihtelevuus. Tietyllä tavalla toimin omassa kaavamaisuudettomuudessani kaavamaisesti, mutta kuitenkin siten, ettei mua voi määrittää tiettyyn kellonaikaan olemaan jotakin, tekemään jotakin, jollakin tavalla.
Jos tarkemmin ajattelee, eihän sitä voi edellisenä päivänä tai viikkoa aiemmin tietääkään, mitä haluaa. Sen voi tietää vasta hetkessä, mitä tarvitsee, tunteakseen tasapainoa. Kun taas tuntee itsensä, tietää, ettei tarpeessa ole kyse valheesta.
Yksinkertainen kysymys, yksinkertaisia vastauksia, voidakseen yksinkertaisesti hyvin. Mutta mitä kauempana itsestään on, sitä vaikeampaa kysymyksen kysyminen on. Kysyminen on kasvuun suostumista.
Ilman kysymistä, mikään ei voi muuttua. Kun mikään ei muutu, olokaan ei muutu. Sivuuttaminen ei siis auta asiaa. Huominen on kysymyksen sivuuttamista. Se on sitä, ettei enää tunne pahan ja hyvän eroa, siksi hyväksyy pahan, jatkaa huomiseen, katsoo huomiseen, jättää kysymättä.
Lopulta elämän juju on se, että jokaisella on oma polku taivallettavana. Siksi vastaukset on löydettävä itsestä, itseltä kysymällä, itsestä vastaukset saamalla ja siten itse kasvamalla. On oma persoona, omat haavat, omat traumat, omat vahvuudet ja heikkoudet. Ne tarvitsevat erilaisia tapoja hoivata ja hoitaa. Ne voi myös löytää, kysymällä. Jos ei kysy, sitä helposti imee jonkun toisen tapoja, jotka ei toimi itsellä. Melkein kuin menisi ojasta allikkoon.
Joku toinen voi olla omalla oppimatkallaan eri polulla tai eri vaiheessa. Kaikki askeleet on astuttava, ei vain viimeisintä. Elämän tärkeimpiä oivalluksia onkin ymmärtää, että täällä eletään itseään ja omaa kasvuaan varten, vertaamatta toisen kasvuun.
Musta on jotenkin hauskaa, että tunnen jollain tavalla palanneeni pitkän ajan jälkeen fyysisen elämänlaadun parantamisen pariin. Se oli kai ensimmäinen muutosvaihe joskus kymmenen vuotta sitten, kun aloin käymään salilla ja löysin terveellisiä elämäntapoja elämääni. Se kesti hetken, kunnes henkinen puoli sai yliotteen ja nyt jollain tapaa koen palanneeni tuohon fyysiseen. Silleen level up hengessä.
Jolloin mietin vaan muutoksen kerroksia. Elämä on alituista muuttumista, vaiheittain muuttumista, jos sille antautuu alunperinkin. Sen jälkeen kaikki onkin ikuisesti muutosta. Siksi on vain aloitettava jostakin. Kysyttävä ja vastattava ja kokeiltava. Opittava. Muutettava suuntaa. Johon voisikin sanoa erään kliseisen lausahduksen: ei se päämäärä vaan ensimmäinen askel. Jos et koskaan aloita jostakin, et voi koskaan muuttua. Askel on kuitenkin vaikein, sillä se tuntuu olevan niin kaukana päämäärästä, että päätä huimaa eikä tiedä eikä edes kannata aloittaa. Tai kysyä. Ensimmäinen askel on hyppy pimeään, tuntemattomalle maaperälle.
Muutos on muuttumista yhdellä osa-alueella, joka saavuttaa tietyn pisteen, siirtyen seuraavan, ehkä välillä palaten, lisäten uusia muutoksia. Kuin loisi tetris peliä, mutta peliin kasvaa aina vaan uusia kerroksia. Ja jos jonnekin jää tyhjä kolo, joutuu sen käydä jälkeenpäin värittämässä, jotta taso pysyy vahvana. Mietin, jos nyt on jälleen fyysisemmän vaiheen vuoro, mitä seuraavalla henkisellä kentällä voikaan tapahtua?
Otan käsiini Tommy Hellstenin mietekirjan, jossa miete ensimmäisten joukossa on:
”Kasvu ei lopu koskaan sellaiselta, joka siihen on kerran suostunut.”
Myhäilen.
Kaikesta miten olen muuttunut,
ja miten vielä tulen muuttumaan.
Lue lisää:
