Sitä eroavaisuutta en ihmisyydessä voi ymmärtää. En ymmärrä, mikä on se kimmoke tuon enemmän taustalla, jos tietää muusta. Se on se jokin, miksi patsas meistä kaikista näyttää niin erilaiselta. Silloin haluaisin kysyä, mikä on se arvoperusta, mihin tuo enemmän patsaansa näkemisen perustaa. Mihin kestävään ja tavoittelemisen arvoiseen arvoon, hyveeseen, enemmän perustuu? Miltä heidän patsaansa näyttää, millaista tarinaa se kertoo?

Kirjoitin, ja jäin miettimään hyveitä.

Siitä wikipedia toteaa: ”hyve on eettisesti ja moraalisesti arvokas luonteenpiirre.” Etiikka ja moraali taas ovat pohdintaa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Toisin sanoen hyveet ovat asioita, joiden katsotaan olevan oikeamielisiä ja oikeamielisyyden taas voidaan katsoa olevan tavoiteltava asia, jolloin lopulta voidaan ymmärtää, että yksi ihmisen syvimpiä tarkoituksia on toimia siten, mikä on oikein. Millainen on hyvä ihminen, onkin kysymys, joka on varmasti elänyt aina ihmisten mielissä.

Jo antiikin kreikassa tunnustettiin neljä hyvettä, jotka olivat: käytännöllinen viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus. Näiden hyveiden varassa riippuvat kaikki muut olemassa olevat hyveet. Tämän lisäksi kristillisessä perinteessä yleisesti ottaen lisätään kolme teologista hyvettä, jotka ovat usko, toivo ja rakkaus. Näin kirjoittaa Olli-Pekka Vainio kirjassaan Hyveet – johdatus hyveajatteluun, myöhemmin jatkaen: ”Hyveen keskeinen ominaisuus on keskitie kahden paheellisen ääripään, puutteen ja ylenmääräisyyden, välissä. Esimerkiksi rohkea henkilö on sellainen, joka ei ole sen enempää tyhmänrohkea kuin pelkurikaan.” Poikkeuksena näistä on viisaus. Viisaudella ei ole keskitietä, eikä ihminen voi olla koskaan liian viisas. Viisaus voi siis periaatteessa kasvaa äärettömästi, mistä onkin hyvä palata toteamukseen siitä, miksi olemme olemassa.

Jokainen toimii omasta moraalistaan ja etiikastaan käsin, olipa tuo kuinka ”oikeaa” tahansa. Siinä se ehkä onkin, että meidän kaikkien moraali on hiukan erilainen tai ainakaan emme osaa panna sitä täytäntöön samoilla tavoin. Mutta voiko moraalia ja etiikkaa katsella subjektiivisen linssin läpi? Ei oikeastaan. Subjektiivista linssiä kun värittävät paheet eivätkä paheet viime kädessä palvele sitä päämäärää, että haluaisimme toimia siten, mikä on oikein.

Ihmisillä on siis taipumuksia niin paheisiin kuin hyveisiinkin. Jos antaa tunteille valtaa, tuntuu pahe monesti hyvinkin uskottavalta, sellaiselta, joka itsestä tuntuu oikealta. Jos joku vaikkapa loukkaa sinua, voi tuntua hyvinkin oikealta antaa samalla mitalla takaisin. Totuutta ei siis voikaan oikein katsoa suodattamatta minälinssien läpi. Viime kädessä totuus onkin kykyä objektiiviseen tulkintaan, silloin tarvitaan taas sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen: tietoisuustaitoja. Sitä emme kaikki osaa. Luontaisesti sisäinen kompassimme on itsekäs, tietoisuustaitojen kanssa tai ilman niitä, mutta sen taidon kanssa voimme viime kädessä toimia toisin.

Lopulta voidaankin miettiä, miksi emme kaikki yhtä lailla tavoittele näitä hyveitä: viisautta, rohkeutta, oikeudenmukaisuutta, sitä kohtuullisuutta. Ajattelen: syy löytyy sieltä, että elämme kapitalistisessa maailmassa, joka korostaa pärjäämistä, itsenäisyyttä ja yksilöiden välistä kilpailua ja siten itsekkyyttämme. Emme siis katso näitä arvoja objektiivisesti, vaan tuijotamme niitä minä käsityksemme läpi. Silloin se, mikä on oikeaa ja kohtuullista, muuttuu. Vaikka erillisyyden ymmärtäminen onkin yksi keskeisiä hyvän elämän vaiheita, lopulta maailmaa ei voi katsoa täydellisten minälinssien läpi, sillä emme voi elää maailmassa yksin. Tarvitsemme muita mielekkääseen elämään. Siksi oikeaa ei voi perustella vain omasta näkökulmasta katsoen, sillä tuo näkökulma vaikuttaa aina myös muihin, niihin, joita tarvitsemme hyvään elämään.

Minimalismin ideologiaan kuuluu keskeisenä arvona kohtuullisuus. Jonkun mielestä äärimmäisenä, kuten kerran eräs vertasi sitä blogini kommenttikentässä anoreksiaan. Vastaukseni voit lukea täältä.

Vaikka kohtuullisuus siis onkin tärkeä minimalismia ohjaava arvo, siitä huolimatta olen joskus törmännyt Internetin hienossa maailmassa väitteeseen, jossa minimalismia syytetään elitismistä. Elitismi tarkoittaa puolestaan sitä, että ihminen koittaa jotakin asiaa hyväksikäyttämällä nostaa itsensä toisten yläpuolelle. Tällä hetkellä valtavirtaa näyttävää elitismiä siis lienee status, jota saat rahalla, vallalla ja menestyksellä. Jonka pohjalta voidaankin enää kysyä: kumpaa elitismiä haluamme suosia? Jolloin pitäisi kysyä myös: onko mahdollista, että ihminen ei koskaan turvautuisi minkäänlaiseen hierarkiseen ajatteluun, vaan pitäisi aina kaikkia ympärillä oleviaan tasavertaisina?

On ehkä niin, että osa ihmisen pimeistä puolista siinä missä itsekkyys on myös sanomaton hierarkisuus. Lopulta en tiedä, onko se vain kilpailuyhteiskunnan mukanaan tuoma edellytys, sillä kilpailussa kysytään, kuka on paras. Silloin joku on varmasti aina elitismiä, ”parempaa” ja tavoiteltua. Mutta mitä jos meillä ei olisi sellaista maailmaa? Tätä on spekuloinut Jean-Jacques Rousseau, jonka ajatuksia Olli-Pekka välittää aiemmin mainitsemassani kirjassa: ”Luonnontilassa ihminen ei verrannut itseään toisiin eikä hakenut heiltä hyväksyntää; luonnontilassa ei ollut teatteria, vaan olemassaolo oli puhdasta kaikesta teeskentelystä. Rousseaun mukaan kaikki paha tulee maailmaan väärän rakkauden mukanaan tuoman kilpailun ja vertailun myötä.”

Jos tämän päivän maailmassa jonkinlainen hierarkisuus on siis oltava olemassa, voimme vain kysyä, mitä haluamme pitää tavoitellun arvoisena – hyvää ihmisyyttä vai rahaa ja valtaa? Onko tämän hetkinen maailmamme siis kohtuullinen, oikeudenmukainen, rohkea ja viisas?

Kapitalismin pohja on aina enemmässä, jolloin ympäröivän todellisuutemme pohja on aina kohtuullisuuden ulkopuolella. Se ei koskaan tule kehottamaan tai palkitsemaan sua kohtuullisuudesta. Kuten Ulrike Herrmann kuvaa kirjassaan Hyvästit kapitalismille – Miten elämme tulevaisuudessa (ps vahva lukusuositus): ”Kapitalismi noudattaa siis syöpäsolun logiikkaa. Sen täytyy kasvaa tauotta, ja samalla se tuhoaa ensin ympäristönsä – ja sitten itsensä.”

Tuhoaa ensin ympäristönsä.

Vaikka Ulrike viittaa ensinnäkin ilmastonmuutokseen, alan ajatella, kuinka kapitalismi tuhoaa kaiken sen, mikä tekee ihmisyydestä kauniin itsessään, kuten Ulrike jatkaa: ”Elämän tarkoitus ei ole kulutuksen alituinen kasvattaminen. Sosiologi Harald Welzer sanoo asian ironisesti: ”Kun ihmiset sairastuvat vakavasti tai tappavaan tautiin, he eivät suinkaan halua kuolinilmoitukseensa tekstiä: ”Ajoi Audi Q7 -autolla ja teki kuusi pitkää kaukoristeilyä, yhden jopa Europa-lautalla.” Kuolevat haluaisivat, että heidät ”muistettaisiin hyvinä, ystävällisinä, rakastavina ihmisinä. He haluavat siis ilmaista eläneensä yhteydessä muihin ihmisiin.”

Samalla voidaankin kysyä: jos ei ole olemassa kohtuullisuutta, miten voi olla olemassa oikeudenmukaisuuttakaan? Vastaus on: ei voikaan, kaikki hyveet kun elävät toinen toisistaan. Jos ei ole yhtä, ei voi olla kolmea muutakaan. Eikä meidän maailma kovin oikeudenmukainen olekaan kaiken tämän eriarvoisuuden rinnalla.

Ongelmaksi muodostuu enää se, ettei hyveille voi asettaa yksioikoisia rajoja ja määritteitä, joita mitata, eikä pakotettuina niissä ole minkäänlaista voimaa. Niiden tulisi kasvaa ihmisestä itsestään. Hyveisiin voidaankin asettaa vain ympäripyöreitä toivomuksia, mutta lopulta niiden toteuttaminen jää jokaisen omalle vastuulle. Silloin myös hyväksyn ja ymmärrän erilaiset tarpeet ja lähtökohdat, mutta lopulta noitakin tarpeita ja lähtökohtia on helppo värittää harmaaksi ahneuden ja itsekkyyden nimissä. Tällä hetkellä taidammekin kaivata selkeämpää arvojohtamista, sillä juuri nyt maailma perustuu hyvin pitkälle järkeen: lukuihin, menestykseen ja vaurauteen, joita voidaan mitata ja määrittää, toisin kuin hyveitä – siis hyvää ihmisyyttä. Hassua, että pidämme sitä jotenkin itsestäänselvänä.

Emme etsikään peilikuvia itsellemme ympärillämme näkyvästä hyveisiin pohjautuvasta ajattelusta, vaan normista, mitä määritellään luvuilla kuten keskipalkalla ja keskimääräisellä määrällä makuuhuoneita – ja sen jälkeen haluamme enää kohota hierarkiassa hiukan tuota keskimääräistä määrää yläpuolelle. Hyveajattelulla ei ole statusta eikä valtaa, sillä millä omistamiesi asioiden määrällä. Lopulta siis ajatus minimalismista elitisminä on sekin hyvin harhainen. Viime kädessä kun itse syykään hakeutua hitaamman elämäntyylin piiriin ei liity muihin ihmisiin millään tavalla, vaan syy on ennen kaikkea itsekäs: en voi hyvin, eikä missään mitä näen, ole järkeä, enkä voi enää perustella sitä itselleni.

On kuitenkin niin, että valinta kuin valinta, minkä elämässäsi teet, sisältää aina arvopohjan, tiedostat sitä tai et. Ja jos ihminen pysyisi rehellisenä itselleen, ei yhtä suurta äärilaitaa hyveiden välillä olisi, kuin nyt.

Lue lisää:

ajatuksia yksinkertaistamisen takana

eläen lattialta käsin – miten tähän on päädytty?

Blogit.fi

Instagram