Siinä hetkessä sen tajusin.

Olin ostanut mitä herkullisimman omenabritakakun. Taivaallisimman, mitä olen koskaan syönyt. Kannan sen ja kahvini lähelle ikkunapaikkaa, kaivan kirjan esiin.

Hälinää.

Ahdistun hälinästä. Mielessäni kaikkien katseet ovat minussa, kuulen alistavia sanoja. Niiden painosta rullaudun pienen pieneksi mytyksi, katoan pöydän alle. Älkää katsoko mua, huudan niin lujaa kuin pystyn, katsomatta, katsovatko edes.

Ei sulla oo mitään hävettävää,

outo ja vieras ääni sanoo.

Ääni on pieni, mutta silti väkevä ja vahva, niin vahva, että palaan istuimelleni, pyöräytän hartiani taakse ja annan katseen viipyä muiden katseissa.

Silloin

sen ymmärsin:

mä pyydän jatkuvasti olemassaoloani anteeksi.

Sen jälkeen tapaammekin melko monta kertaa. Tai siis, olemme tavanneet jo satoja tai tuhansia kertoja, ensimmäistä kertaa vain näen hänet. Ei siten, että hän kietoo minut pikkusormensa ympärille huomaamatta, vaan siten, ettei hän enää piiloudukaan. Hän antaa itsensä näkyä.

Myöhemmin kesällä nimeän hänet. Olen viettänyt useamman päivän höntsäillen kuin kesän lapsi, nurmella maaten, varpaan välit hiekassa. Mutta tänään. Tänään haluan olla hieno nainen, laittautua ja viedä itseni ulos, läheiseen taidemuseoon. Kun katson peilistä kuvajaistani ennen lähtöä, sama ahdistus palaa: voinko mä lähteä näin ulos? Kuin hienoonkin tapahtumaan, mitä muutkin ajattelevat, sanovat varmaan, että mikä tuokin luulee olevansa, pöydän alle sinä kuulut.

Höpö höpö, heilautan kättä tuhahtaen, silti ulko-oveni jälkeiset askeleet ovat huterat ja epävarmat, kunnes porottavan auringon katseessa oivallan:

itsensä pienentäminen,

se hänen nimensä on.

Häpeä.

Mutta ei sulla ole mitään hävettävää, ei anteeksi pyydettävää, alan toistella itselleni joka kerta, kun huomaan pienentäväni. Sulla on lupa olla olemassa. Äänekkäästi, leveästi, näkyvästikin. Siten kuin olet.

Pitää vain olla rohkea. Uskaltaa ensimmäistä kertaa olla, näkyä. Sen jälkeen huomaat, ettei ketään oikeasti kiinnosta. Ei kukaan edes näe, he katsovat vain itseään. Jos he taas erehtyvät katsomaan, tiedä, että et näe noita ihmisiä enää koskaan. Silloin tuolla ohimenevällä mielipiteellä ei myöskään ole minkäänlaista merkitystä. Elämä jatkuu. Sinun elämä jatkuu omanasi, tuon jonkun toisen omanaan.

Missä onkin ne kaksi, iankaikkisesti toistuvaa elämän totuutta:

1 kaikki on ohimenevää

2 vain minä olen, minä jään

Merkitystä onkin vain sillä, millainen olo sulla ittelläs on, millaista seuraa sä itte ittelles olet. Sellainen, joka jatkuvasti syyttää sua sanoin, ei ole mukava elinkumppani elää. Sen kautta ei voi elää. Sä elät tuon mielen kautta, tuolla äänellä on lopulta ihan helkkaristi merkitystä kaikkeen. Sun ajatukset määrää kaiken. Käynnistyykö moottori vai jääkö se yskimään. Elääkö se ilossa vai pelossa.

Ymmärtääkseen itseään, onkin ymmärrettävä, siten nimettävä, että kaiken, tämänkin, takana on lopulta aina

pelko.

Voit nimittää sitä häpeäksi tai riittämättömyydeksi tai itsekkyydeksi, mutta ne ovat vain eri nimiä pelolle.

Itsensä pienentäminen on näkyvänä olemisen pelkoa. Se on kai samaa kuin häpeän pelko. Häpeä on sen pelkoa, että näkyessään ei olekaan arvoa tai arvo on menetetty. Ettei riitäkään, sitten puhutaan jo riittämättömyydestä. Niin, kuten näet, kaikki pelot, eri nimillä, ovat itse asiassa samaa ja johtavat samaan paikkaan. Että joku välittäisi sellaisena kuin on. Hyväksyisi sellaisena kuin on. Päättäisi pitää. Ehdoitta. Se on rakkaudettomuuden pelkoa. Siksi vastaus kaikkeen, kuten viimeksi kerroin, löytyy juuri sieltä: omasta rakkaudesta.

Kun ajattelen itsensä pienentämistä, alan lopulta väistämättä ajatella energioita. Tiedäthän, toista lempiaihettani pelon lisäksi. Mitä itsensä pienentäminen tekee sun energioille?

Sun hartiat jännittyy, kasvot kiristyy, suu mutristuu, liikut yläkroppaa käyttäen haroen eteenpäin, et jalkojesi viemänä. Pelottoman ihmisen liike taas on sulavaa, katse läsnäolevaa. Se katse näkee, aura hehkuu levollisuutta, sillä tuo katse ei ole pelon läpäisemää.

Mulle on jotenkin äärimmäisen tärkeää hioa sitä taitoa miten olen kosketuksissa ympäristööni, ja itse asiassa kaikista tärkein taito siinä on tulla epätietoiseksi itsestään, ajattelen tänään, odottaessani liikenne valoissa valojen vaihtumista.

Tai siis.

Tulemalla tietoiseksi häpeästä, riittämättömyydestä – pelosta – itse asiassa voi olla ilman niitä ja se hiljentää mielen ja suuntaa kasvot kaikkialle mikä ympärilläsi on.

Ollen vähiten minä mutta silti kuitenkin eniten.

Viimeksi:

yksi yksikkö kokonaisuudessa

Instagram

Blogit.fi

Kuin se olisi salaisuus, jota kaikki eivät tiedä,

mutustelen sanoja suussani, luettuani somessa puhetta yksin tekemisen taidosta.

Eivätkä tiedäkään. Monet meistä eivät osaa olla yksin, sillä sielun turvattomuus on liian kipeä kannettavaksi, sitä kantamaan haetaan toista ihmistä. Siinä onkin kaiken nurinkurisuus. Ainut turva todellisuudessa voi elää vain sinussa.

Kun mä katselen laskevaa aurinkoa,

patikoin päähiessä parikymmentä kilometriä, pystytän teltan ja jään luonnon hiljaisuuteen,

tai aloitan paritanssin, yksin,

ajattelen:

miten ikinä

ikinä

voin tuntea samaa onnea ja tyytyväisyyttä näissä hetkissä jonkun toisen ihmisen kanssa.

Sillä jos mietin elämääni takaperin, sen kaikkia tarinoita ja kokemuksia ja tapahtumia, voimakkain ja voimaannuttavin onnen tunne on syntynyt juuri siitä,

hetkestä yksin,

aivan tavanomaisesta ja tavallisesta,

yksinkertaisesta,

hetkestä yksin.

Omassa läsnäolossa lepäämisessä.

Enkä ole tavannut sellaista ihmistä, jonka kanssa kokisin tuon saman taian. Vielä. Olen edelleen heltymätön romantikko, uskon siihen. Joku päivä tuossa hetkessä, kohtaan jonkun. Sitten pelkään. Voiko sellaista kuitenkaan oikeasti olla olemassa?

Tai en tiedä. Onhan se hetken jakaminen jonkun kanssa tärkeää, rentouttavaa, nautinnollistakin, muttei koskaan kuitenkaan samaa, kuin silloin, kun olet itsesi kanssa. Ei yksin elämä riitä, muttei se siitä huolimattakaan ole samaa. Siitä puuttuu, jotain.

Kauas on tultu siitä hetkestä, kun luulin, että ainut asia mitä elämääni tarvitsen, olisi parisuhde. Kun vain löytäisin jonkun, kuului toive. Eikä tuo joku riittänytkään. Ei se ollut rakkaus jota kaipasin, kaipasin turvaa. Muttei sillä lopulta rakkauden kanssa ollutkaan mitään tekemistä. Merkitys sillä silti oli. Se auttoi mua löytämään turvan minusta itsestäni. 

Helposti sitä jääkin vain rakkaudettomuuden pelon sokaisemaksi, että luulee ainoan keinon tuon tunteen tukahduttamiseen olevan vain juuri toisen ihmisen rakkaus.

Väärin.

Tarvitsemme oman rakkautemme.

Vaikka olemmekin heimoihmisiä ja rakkaus on syvin tarve ihmisyydessä, on kuitenkin niin, ettei rakkaus toiseen ole vastaus kaikkeen. Rakkaus toiseen ei saa olla riippuvuutta, sillä ihminen ei kasva ja kehity riippuvuudesta, eikä siellä asu todellinen rakkauskaan. Siten yksi iso osa itsestään jää toteuttamatta, jos turvautuu vain rakkauteen, siis riippuvuuteen, oman kasvun ja kehityksen kustannuksella. Siksi tarvitaan rakkautta itseen, kasvua ja kehitystä, siinä missä tarvitaan myös rakkautta toiseen. Se on rakkaudettomuuden pelon kohtaamista, mutta kuitenkin se ainoa rakkaus, mitä todella on olemassa.

Erillisyyden tuskaa ei voi poistaa. Sitä ei voi vältellä, ei piilottaa, ei tekemisten tai tavaroiden tai muiden ihmisten taakse. Sen kanssa on tehtävä sopu. Ja vaikka siitä on surullisuuden kaiku, siinä on ihan uskomattoman paljon vahvuutta. Siinä on kaikki.

Jos elämässä pitäisikin valita yksi, parhain neuvo hyvään elämään, mielestäni se olisi juuri tämä: oman erillisyyden ymmärtäminen. Miksi? Koska siihen kietoutuu kaikki elämän merkittävimmät opit.

Sillä kaikki elämän haitalliset tunteet -kuten häpeä, riittämättömyys, pelko, itsekkyys- kytkeytyvät pohjimmiltaan turvattomuuden tunteeseen, joihin ihminen erheellisesti hakee turvaa ulkopuoleltaan.

Mutta

jos sä haetkin tuon turvan susta itsestäsi, ilman mitään ulkoista, tuota turvaa ei mitenkään voi viedä sulta pois.

Muutoin alati muuttuvassa ja kehittyvässä maailmassa, ainoa mikä on ja pysyy on sinä. Se on ainoa mihin voit nojata. Kun sä nojaat itseesi, sun ei tarvitse syyttää muita tunteistasi, valinnoistasi, elämästäsi, tapahtumistasi tai kokea mitään henkilökohtaisena rikoksena itseäsi vastaan.

Ja ennen kaikkea,

voit rakastaa myös toista parhaimmalla mahdollisella tavalla. Omimatta, syyttämättä, purkamatta omaa rakkaudettomuuden haavasi hänen kannettavakseen.

Sillä kun olet kohdannut suurimman pelon elämässäsi,

oman itsesi ja sen yksinäisyyden,

sua ei pelota enää mikään.

Kun sua ei pelota, maailma alkaa näyttää ensimmäistä kertaa kauniilta.

Mahdollisuudelta.

Musta tuli itsenäinen, sillä se oli joskus mun unelma. Näin yksinäisen seikkailijanaisen Thaimaassa, kaikkien pariskuntien joukossa. Aurinko kimmelsi kasvoihin, sen kanssa kilpaa paistoi lempeä hymy.

Sen jälkeen muu ei ole ollut mahdollista. Paitsi että matkustin yksin, olen ymmärtänyt, että elämä valuu ohi, jos odotat jotakin. Siispä lähdin vaeltamaan, vaikkei kukaan halunnutkaan mukaan. Lähdin tanssikurssille, ilman paria. Jälkeenpäin ymmärtäen, etten haluaisikaan tehdä näitä kenenkään muun kanssa, en juuri nyt.

En yritä esittää vahvaa. Välillä yksin oleminen kaihertaa, tietysti. Sattuu jopa niin paljon että huudan. Samalla ymmärrän kuitenkin: ei se olisi vastaus mihinkään.

Ei yksin tekemisen vahvuus poista yksin tekemisen kipua. Muttei elämässä olekaan tarkoitus poistaa mitään. Yrittää vältellä, piilottaa, esittää ettei olekaan. Vaan antaa olla, kaikkinensa. Vapautuneesti ja avoimesti.

Katson elämää taaksepäin, hymyillen, ymmärtäen.

Jokainen yksin tehty juttu on eheyttänyt jotain mun sisältä.

Ja jokaisen yksin tehdyn asian jälkeen mä olen miettinyt, mistä olisinkaan jäänyt paitsi, jos niin ei olisikaan ollut.

Sen en mistään hinnasta haluaisi olevan toisin.

Viimeksi:

harjoittelen vielä viisautta

Instagram

Blogit.fi