älä stressaa
En myönnä, että mulla on kolmenkympin kriisi. Ennen kaikkea siksi, etten tykkää sen alentavasta sävystä, eikä siinä kuuluisi olla mitään alentavaa.
Kriisi mulla on silti, sillä just nyt musta tuntuu, etten tiedä tätä hetkeä pidemmälle mitään. En tiedä, mitä haluan ensi kesänä tai kesän jälkeen tai ylipäätänsä koko elämältä. Ja jotenkin mulla on koko ajan sellainen paine takaraivossa, että pitäisi niin tietää, vaikka eihän mun tietenkään tarvi. Ei kaikkeen tarvi aina olla valmista vastausta, ei edes koko elämää suunniteltuna valmiiksi. Ei elämästä tarvitse tietää mitään valmiiksi, riittää, että juuri tässä ja huomenna on hyvä olla.
Oonkin hyvin vakuuttunut siitä, että tämän hetken oppi, johon oon kulkemassa on tämä:
älä stressaa.
Erityisesti siis silloin kun kaikki on epävarmaa.
Sen sijaan, ota vastaan se mitä tulee.
Se mitä tulee, kuuluu tulla.
Asiat menee niin kuin kuuluu, oli ne sitten millaisia tahansa.
Kun odotat, että joku menee jotenkin, sitä vaan pettyy, kun ei menekään. Meneekö asiat ylipäätänsäkään niin kuin olettaa? Ei taida.
Säästelin sosiaalista patteristoani Brisbanessa ja ajattelin, että täällä seuraavassa paikassa sitten yritän vähän paremmin. Ja heti kun alat yrittämään, heti kun oletat jotakin, rintakehää alkaa puristaa. Niinpä: älä oleta. Älä yritä. Ne tuttavuudetkin tulee, jos on tullakseen ja jos ei tule, se on vain hyväksyttävä. Ja jos rintakehää puristaa, niitä ei varmasti tule eikä ainakaan luonnollisia ja hyviä sellaisia. Mun rintakehä on vaan aina painunut kasaan omasta introverttiudestani ja ujoudestani.
Ja jollain tapaa, tän ensimmäisen viikon aikana oon oppinut sen suhteen jopa itseni hyväksymistä.
Sitä usein näkee ensin vaan ne porukat ja ne tyypit joilla on hauskaa, sitten silmä tottuu ja sitä oppii näkemään ne ihmiset, jotka viihtyy tai vaikka eivät viihtyisikään, ovat yksin.
Ja se mikä mua vähän tässä yllättääkin on se, että tuntuu, että niin monet ihmiset haluaa olla yksin. Siitä myös itselle on tullut olo, että myös on ihan todella ok olla yksin.
Kaikki tämä uutuus ja uusi ympäristö ja uudet vaikutteet ovat kuitenkin johtaneet siihen, että oon pari kertaa joutunut jopa pysähtymään miettimään:
niin,
kuka mä oon
ja mitä mä itte haluan.
Tarraamaan itsestäni kiinni, etten katoa, jopa vähän hetkeksi kadottaenkin.
Että kaikki tuntui epävarma suoritteelta, eikä se mun simple life visio toiminutkaan. Mun täytyi itse asiassa keksiä koko simple life termi, kun jouduin selittämään tyypeille, miksen oo käynyt millään tourilla tai nähnyt mitään sen kummempaa. Se on se mitä mä haluan. Elää yksinkertaisesti, nauttia simppeleistä jutuista kuten urheilusta, kirjoittamisesta, lukemisesta ja auringonlasku kävelyistä.
Ja heti kun aloin tutustumaan ihmisiin, musta alkoi tuntumaan, etten osaakaan enää olla yksin. Kunnes tajusin, että sehän on se paras juttu tässä kaikessa. Että otan aamulla kahvin mukaan ja kävelen rantaan ja istuskelen siellä ihan yksinäni hiekka varpaitteni välissä.
Antaen itseni puhua.
Se oli se juttu, miksi tulin, mikä oli ja on mulle kaikkein tärkeintä.
Josta mä tykkään ja josta en vain tykkää, vaan rakastan. Olla yksin.
Jolloin ymmärränkin yhden aika selkeän viestin, jota kehoni antaa:
jos rintakehää puristaa, oot kaukana itsestäsi.
Mulla on juuri nyt jopa vähän ikävä sitä selkeyttä, mikä susta ittestäs on siinä tutussa ympäristössä, ettei sun tarvi miettiä tällaisia asioita. Sen kun vaan oot ja voit olla päivästä toiseen sen kummemmin sovittamatta itseäsi mihinkään, sillä ympäristö ei muutu.
Samassa oivallan, että juuri se että joudut, tekee kuitenkin susta ittestäs vaan entistä vahvemman.
Että oot oma itsesi ympäristöstä huolimatta.
Ja siinä onkin sitten se matkan toinen tärkeä juttu: mun minuus tarvitsee silti edelleen vahvuutta.
Mä viihdyn täällä ja mun on hyvä olla täällä, mutta huomaan kyllä, etten kuulu tänne eikä tää oo eikä varmaan koskaan voisikaan olla mulle koti. Tiedän missä se on. Tiedän myös missä se henkisesti on. Maailmassa on monia paikkoja kuten Australia, muttei toista Berliiniä.
Tai ainakin luulen niin.
Lue lisää:
pyöräillessäni läpi hiljaisen kaupungin oivalsin kaiken
