elämäni parasta aikaa
Joskus mietin, että mitä jos multa kysyttäisiin, mitkä ovat olleet mun elämäni parhaat hetket. Mitä vastaisin?
Ja mikä mua tuossa kylmää kaikista eniten on se, että ennen 23 ikä vuotta en keksi oikeastaan mitään.
En voi hyvällä omalla tunnolla mainita sieltä yhtäkään hetkeä.
En Pariisin matkaa, en New Yorkin matkaa. En ammattiin valmistumista.
Mitään.
Kaikki on ollut sellaista tunteetonta suorittamista, missä sydän ei ole ollut mukana. Ja missä sydän ei ole mukana, ei se tunnu miltään. Sitä vaan tekee, tuntematta.
Rasti tuli ruutuun.
Jopa mulle aidosti tärkeimmät ystäväni (joista oon ihan super onnellinen), ovat tulleet elämääni vasta tuon ikä vuoden jälkeen.
Jolloin tavallaan tuleekin olo, että nuo vuodet ovat olleet turhia. Vaikka tietysti tiedostan niidenkin olleen tärkeä osa matkaa, jotta oon voinut muovautua tähän hetkeen juuri tällaiseksi, oppia ne opit, jotka on pitänytkin oppia.
Sillä voisin vastata:
mä elän mun elämän parasta hetkeä juuri nyt.
Miksi tuo rajaus menee tuossa 23 ikävuodessa tulee siitä, että tuona vuonna otin sen ensimmäisen käänteen tekevän askeleen, joka on tuonut mua kohti tätä hetkeä.
Toteutin unelman.
Unelman ja reppureissasin lähes vuoden maailmalla. Tosin tuokin toteutui vielä aika paljon sillä suorittamis periaattella, ollen kuitenkin osa sitä muutosta tässä kaikessa.
Muutosta, jossa kaikki on muovautunut ylä- ja alamäkien kautta tähän hetkeen, jossa elän elämäni parasta aikaa, jossa monia hyviä juttuja on vielä tulossa.
Sillä mun mielestä elämä on tehty unelmien toteuttamista varten.
Elämää ei ole tehty pelkästään unelmia varten, sillä jos elää vain sitä varten, että onni odottaa jossain saavutuksessa, sitä ei saavuta koskaan.
Onni on siellä missä sydän on mukana.
Tässä hetkessä.
Eläen hitaasti ja nautiskellen siinä, missä on.
Jos taas ei nauti siitä missä on, ei missään ole mitään järkeä, edes niissä unelmissa.
Osana tätä keskustelua katselin uudestaan unelma kirjani loppuelämän bucket listaa:
mitä sieltä lähtisin seuraavaksi toteuttamaan?
