Edes siihen työihmisyyteen.

(Muuta kuin ohimenevänä olotilana.)

Ajattelen kaksi viikkoa sen jälkeen kun oon noudattanut glukoosikumouksen oppeja.

Väsymykselle on aina olemassa jokin syy. Tuo syy löytyy tutkimalla elämänhallintaasi ja kehoasi. Joko et hallitse sitä, tai pinnan alla piilee jokin asia, kuten sairaus tai puutostila, joka vaatii korjausliikettä.

Näistä ensinnä mainittuun voit itse vaikuttaa.

Emme tiedä kaikkea terveyttämme koskevaa hienojakoista tietoa, emmekä toisaalta osaa tulkitakaan niitä omassa kehossamme ilmenevinä syy-seuraussuhteina. Vaikka tietäisimmekin ja osaisimmekin, toimimme silti usein sitä vastaan. Sitä tarkoittaa, kun elämänhallinnan taito uupuu.

Elämme keskellä normaaliuden ristiriitaa, jossa tarjotaan oikeita ja vääriä vaihtoehtoja. Tavallista tylsää ihmisyyttä ja jotakin, joka tuntuu aivokemioissasi taivaalliselta. Silloin tuo tylsyys hukkuu kaiken kivan ja runsauden jalkoihin, jonka johdosta ja seurauksena ihmisyyden ytimestä tulee vain asia joka nähdään, joka suorastaan loistaa silmien edessä, mutta joka kieltäydytään näkemästä. Voidaan sanoa, että kaikki varmasti tietävät yleispätevät suositukset, jotka koskettavat vaikkapa unta, liikuntaa ja ravintoa. Kyllä hän sen ehkä huomaakin, nuutuneessa olossaan, mutta koska hän ei tiedä paremmasta, ei hän osaa muuta vaatia. Nuutuneisuus on normaali tunnetila. Se hinta kaikesta kivasta. Se voittaa ihmisyyden perustarpeet, ne tarpeet, mitkä meihin objektiivisesti katsottuna kuuluu, mutta joita ihminen eläimenä ei valitse, toteuttaa vain voimakkaampia aivokemioita. Ehkei hän edes ymmärrä paikkaansa valitsijana.

On olemassa myös tietoa, jota emme vielä tiedä. Tuollainen tieto ei ole julkisesti opetettua ja laajasti levitettyä. Tieto voi olla jotakin sellaistakin, jota ei ole vielä edes tutkittu. Tällä hetkellä trendaavaksi on esimerkiksi nousemassa oman suoli-aivo yhteyden ymmärtäminen. Se on sen ymmärtämistä, miten ravinto itse asiassa molekyyli tasolla vaikuttaa sinuun.

Se miten syöt ja elät, vaikuttaa myös ennen kaikkea aivoihisi. Ajattelemme väärin, että vaikutus on vain jotakin ulkoista ja näkyvää, minkä usein tulkitsemmekin kehokriittisyydeksi. Unohdamme näiden pohjimmaisen vaikutuksen mielesi kannalta. Se miten mielesi voi, on vastaus kaikkeen. Väsymykseenkin.

Ihminen tietää monista asioista paljon, mutta kaikkein vähiten itsestään. Hän yrittää ymmärtää tunteitaan, maailmaa ja ilmiöitä, mekanismeja statuksen ja vallan takana. Mutta miten hän toimii, sitä hän ei tiedä. Hän luulee, että oleminen on yhtä helppoa kuin hengittäminen on, pitää itseään itsestäänselvyytenä, sellaisena, joka on aina ollut siinä ja voinut siten kuin on voinut, tietämättä, miten hänen oikeastaan edes tulisi voida.

”Useimmille keho on kuin jonkinlainen musta laatikko: tiedämme sen tehtävän, muttemme täsmälleen, miten se toimii.”

Kirjoittaa Jessie Inchauspé kirjassaan glukoosikumous.

Tiedätkö sä sun kehosta?

Ihmisyydessä kaikki voidaan aina perustella, kaikelle on aina jokin syy. Meille on siis olemassa  syy, koodi, miksi teemme mitä teemme ja onko tuo mitä teemme oikein ja mitä se palvelee. Ymmärtämällä omaa tiedettään on siis mahdollisuus ymmärtää itseään ja siten tehdä itseään tukevia valintoja. Silloin ihminen muuttuu objektiksi, jota voidaan tarkkailla puolueettomasti ja järjellä. Alankin ymmärtämään: olen tiedettä, eikä mulla oo ollut mitään hajua, miten tuo tiede toimii, ollen täynnä syy-seuraussuhteita, joiden syyt ja suhteet ovat pysyneet tarkkaavaisuuteni ulottumattomista. Merkit ovat kyllä olemassa, mutta koska noiden merkkien opettelu on uutta, ei niiden tulkinta suju tottumattomalta ihmiseltä luonnostaan ja helposti.

Siihen suurin ongelmamme lienee tämä:

annamme helposti tunteiden määrätä päätöksentekoamme.

Mutta on erotettava, milloin on käytettävä järkeä, milloin tunnetta. Kun puhutaan ihmissuhteista ja unelmista ja itsensä toteuttamisesta, tunteet ovat hyvä mittari. Kuuntele siis tunnetta, kulje sen johdattamana, äläkä anna järjelle valtaa joka kuuntelee pelkoa. Jos taas puhutaan kehoosi ja toimintakykyysi liittyvistä asioista, tunteita ei kannata kuunnella. Silloin on pysyttävä järki-ihmisenä, katsottava itseään ikään kuin lintu perspektiivistä. Se on vaikeaa, sillä monet asiat vetävät tunteitamme puoleensa. Se voi vaatia opettelua.

Jessie Inchauspé kirjoittaa samaisessa kirjassaan:

”Eräässä vuonna 2016 tehdyssä tutkimuksessa hiirille annettiin vipu, jolla ne saattoivat aktivoida omia dopamiinineuronejaan (erityisen optisen sensorin avulla). Tutkijat näkivät erikoista käyttäytymistä: jos he antoivat hiirten käyttää laitetta vapaasti, ne viettivät kaiken aikansa painellen vipua ja aktivoiden dopamiinineuronejaan, kerta kerran perään. Ne lakkasivat syömästä ja juomasta – ja lopulta tutkijoiden piti keskeyttää koe, koska muutoin hiiret olisivat kuolleet. Hiirten dopamiinipakkomielle oli saanut ne unohtamaan perustarpeensa. Tämä tarkoittaa, että eläimet, mukaan luettuna ihmiset, pitävät dopamiinista todella paljon.”

Maailmassa, jossa on paljon automaatioon sekoittunutta normia sekä paljon asioita, jotka tuon normin ja markkinoinnin vuoksi löytää tiensä kotiin, mutta jotka objektiivisesti ihmistä katsoessa eivät kuulu ihmisyyteen, pohjalta voidaan sanoa, että hyvinvointi ei ole mikään sattumalta itsestään kokoon kyhäytynyt maaginen oleminen, jonka osaamme automaationa.

Aika usein ihmistä, joka onnistuu tämän kaiken jäsentämisessä, aletaan nimittämään suorittajaksi. Suorittaja näyttää menevän koko ajan aktiviteetista aktiviteettiin. Ensin urheilua, sen jälkeen meditointia, sitten parsakaalia ja lopuksi kirjan lukemista, kunnes voikin alkaa jo kympiltä nukkumaan. Mutta mikä tekisi tästä ihmisestä suorittajan?

Tämän hetkinen maailmamme runsauden keskellä vaatii kurinalaisuutta ja kärsivällisyyttä. Nekin ovat osa ihmisyyttä. Puhe suorittamisesta lakkaa, kun ymmärretään, että ihmistä voidaan katsoa objektiivisesti eläimenä, ei eläimenä, jota ohjaa musta tuntuu vaan aivokemia ja biokemia sekä syy-seuraussuhteet. Ihminen ei ole kovinkaan hyvä tekemään järkeviä valintoja, sellaisia itsensä kannalta optimaalisia. Hän kuuntelee tunteita. Nopean dopamiinin hurmaa hitaan sijasta. Toinen noista on vain kestävää, toisella on kallis hinta. Liiallisena määränä se saastuttaa ihmisyyden. Sitä on opittava hallinnoimaan. Ja sen tuo ”suorittaja” osaa. Hän on löytänyt jonkin kestävämmän tyytyväisyyden lähteen.

Mikä Jessien kirjan todellinen pääpaino on, on kiinnittää huomiota glukoosikäyrääsi eli toisin sanoen siihen, millaista vireystilaa pidät yllä syömälläsi ravinnolla. Tai ei edes niinkään ruualla, vaan miten sen syöt. Tämä taas vaikuttaa verensokeriisi ja edelleen jaksamiseesi:

”Jossakin vaiheessa lisäannos ei välttämättä enää paranna tilannetta. Jos kasville antaa liikaa vettä, se hukkuu: jos ihmisille antaa liikaa happea, he pökertyvät. Vastaavalla tavalla glukoosillekin on oma oikea annostelunsa – juuri oikea määrä, jotta tunnemme olomme mahtaviksi ja jaksamme liikkua paikasta toiseen, käydä töissä ja viettää aikaa muiden ihmisten kanssa: jotta jaksamme elää, nauraa ja rakastaa.”

Osaltaan tiesin tämän jo ennen kirjan lukemistakin. Kirja oikeastaan vahvisti vain sen, mitä olin alkanut uumoilla. Olin opetellut juuri pois jatkuvasta syömisen tarpeesta. En oikeastaan edes tiedä, miten elämäni ajautui siihen pisteeseen, että syötävä oli jotain parin tunnin välein. Saatan kirjoitella tästä kirjasta jotain myöhemmin, mutta jos en, suosittelen lämpimästi sen lukemista – ja että alat syödä salaattisi ennen muun ruoan syömistä, jos haluat tuntea itsesi virkeämmäksi!

Oikeastaan Jessien mainitsema tasapaino sopii kaikkeen: juuri oikea määrä dopamiinia, juuri oikea määrä glukoosia mutta myös juuri oikea määrä liikuntaa, lepoa, sitä nopeaakin dopamiinia, hyvää ja pahaa, merkitystä ja merkityksettömyyttä. Ei niin paljon kuin mahdollista vaan juuri se sopiva määrä, mitä sun keho tarvitsee toimiakseen optimaalisesti. Tuo tasapaino taas löytyy omasta tieteestäsi. Tiedettä tutkitaan taas järjellä, ei tunteella. Silloin tarvitaan myös rajoja. Itsensä johtamista. Navigointia erilaisten signaalien maailmassa, joka on otettava omaan hallintaan.

Nää tekijät on tärkeitä siksi, että ne vaikuttaa sun energiaan ja mielialaan ja vireystilaan sekä jaksamiseen. Sun energia ja mieliala vaikuttaa taas siihen millaisia valintoja elämässäsi teet, miltä jokapäiväinen elämä tuntuu ja mitä saat siitä irti. Ja ennen kaikkea: mitä tahdot siitä saada irti. Sen jälkeen kun olet päässyt maistamaan miltä oikeasti hyvä vireystila tuntuu, pääset myös tuntemaan tunteen, kun toimit sitä vastaan – etkä enää halua toimia sitä vastaan. Se on se hetki, kun parsakaalikin alkaa maistua hyvälle, lasket puhelimen alas, jotta näet ihmisen edessäsi ja suljet television lähteäksesi ulos kävelylle. Tunnet jotakin kestävää ja aitoa. Mikä mun mielestä on keino kulkea tätä kohti, on samaan aikaan sekä lisätä hitaan dopamiinin lähteitä että vähentää nopeaa.

Kyse ei ole suorittamisesta tai täydellisyydestä. Täydellisyys ei ole sitä, että pyytää itseltään jotakin uutta tai jotakin parempaa, kehitystä. Täydellisyys on sitä, missä ei ole armollisuutta, ei tilaa sattumalle tai särölle. Virheelle. Jossa jokainen päätös tehdään panta päänympärillä kiristäen.

Jonkinlaista suorittamista on se hetki, kun opettelet elämässäsi uutta. Uuden opettelu vaatii vaivannäköä, se ei tule vain itsestään. Kun tuosta taas tulee uusia hermoratoja ja uusi rutiini, ei tarvita enää yhtä suurta tietoista työtä, jolloin voidaankin puhua vain uudesta automaatiosta, joka on korvannut vanhan. Homma kun toimii niin, että ne valinnat, mitä olet aina tehnyt, on helppoja, kun taas uudet valinnat joita teet, ihan hemmetin vaikeita, kunnes olet tehnyt niitä tarpeeksi. Tätä olet tehnyt elämässäsi siihen asti, kunnes sinusta tuli työssä käyvä aikuinen. Lopetamme helposti kasvun aikuisuuteen, vaikka kasvu on todellisuudessa elinikäistä. Siten emme enää muista, että kaikki tähänkin mennessä on pitänyt joskus opetella, eikä mikään ole tapahtunut vain itsestään, ilman kyyneliä. Olemme vieraantuneet kasvusta osana ihmisyyttä – ja kai ihmisyydestä ylipäätänsä.

Aikuisina alamme jostain syystä pelkäämään ja pitämään kasvua epämiellyttävänä. Kadotamme lapsen omaisen uteliaisuuden ja luovuuden. Sillekin on oma tasapainonsa, liialliselle järkeilylle ja tunnollisuudelle, vastaavasti ajattelemattomuudelle. Ehkä lapsena olemmekin tunteilijoita, aikuisuuteen taas ajatellaan kuuluvan järki. Ehkä se selittyy tietoisuuden lisääntymisellä. Tuo tietoisuus ei tosin tunnu muistavan, että elämän luonne on dynaaminen, eikä sitä voi pysäyttää. Siten yritämme pysäyttää sen järjellämme. Ihmiset karttaa luontaisesti enemmän riskejä kuin tavoittelevat hyvää, sillä kuolleena on huono tavoitella mitään. Kyse onkin ehkä siitä, onko tänä päivänä kaikki kuvittelemamme uhat todella uhkia vai onko kyse taas siitä jostain alkukantaisesta tieteestä, jota voidaan tarkastella objektiivisesti.

Ajattelen tätä kaikkea ihmisenä, joka on ollut elämäänsä joskus täysin tyytymätön, mutta kuitenkin etsinyt tiensä tyytyväisyyteen. Jolloin ainoa oikea vastaus tyytymättömyyteen on muutos: jokin syvä osa itsessäsi ei ole kohdallaan ja se vaatii huomiota. Ehkä jopa koko arvomaailma on ihan sekaisin ja se vaatii uudelleen tarkastelua. Näin oli minulla. Jos taas olet tyytyväinen elämääsi, ei elämää tarvitse parantaa tai muuttaa vain siksi, että tarvitsisi. Levottomuus toimii kompassinasi.

Jos etsii liikaa syitä itsensä ulkopuolelta, on se vastauksen pakoilua. Syy löytyy lopulta itsestämme, ei muista. Ei siitä mitä muut tekevät, vaan mitä itse ei tee. Syyllisyys taas kertoo, että jokin asia omassa elämässä ei ole kohdillaan. Ja oikeastaan. Mielestäni itsensä hyväksymisen taidosta voidaan puhua vasta siinä vaiheessa, kun osaa itsensä kehittämisen taidon – sen minkä lopetimme lapsuuteen.

Itsensä rakastamisen taitoa taas tarvitaan hetkessä, kun tapaat jonkun, joka on paljon edellä sun kasvua, minkä itse haluaisit saavuttaa. Siihen vastaus ei ole häpeä eikä huonommuus, vaan ymmärrys omasta vaiheesta ja historiasta sekä myös siitä, minne suuntaan on kulkemassa ja mikä on oma luontainen rytminsä ja aikansa edetä – vaiko joskus olla ihan vain paikoillaan. Puhutaan siis ihan vain sen ymmärtämisestä ja hyväksymisestä, että elää täällä omaa tarinaansa, itseään varten – eikä sitä kuulu verrata muihin.

Oleellisin kysymys kysymyksessä on: kun vapaus, itseään varten eläminen, on ihmisen suurimpia tarpeita ja täten useimpiin hyvinvointi neuvoihin kuuluukin oman ajan ottaminen eli toisin sanoen vapauden toteuttaminen itselle vapaana aikana:

mitä oman ajan ottaminen tarkoittaa?

Usein puhuessa ei-suorittamisesta, puhumme ajasta, jolloin on aikaa vain olla. Mitä on tuo maaginen ”vain oleminen?” Vain oleminen taitaa aika monelle tarkoittaa ruutua. Se itsessään kertoo paljon yhteiskunnasta, jossa tällä hetkellä elämme.

Mikään osa ihmisyydestä ei kuitenkaan vaadi ruudun äärellä istumista, vaan se on nautintoa tuottava väline. Sellaista nautintoa, mistä ihminen savannilla ei ole tainnut tietää yhtään mitään. On siis ymmärrettävä sen paikka nautintona. Kuuluuko nautinto taas jokaisen päivään – ehkä jopa niin, että se on ainut asia, mistä nautintoa saa? Ehkä on hyvä olla muitakin tapoja rentoutua ja ottaa omaa aikaa kuin itse asiassa olla ilman tietoisuutta itsestään ja maailmasta. Se on kiva lisä, mutta nimenomaisesti vain lisä.

Olen sitä mieltä, että kaikkein pohjimmaisin syy tähän valtavaan ihmisten pahanolon aaltoon on vapauden puute. Mehän luulemme olevamme vapaita, sillä tienaamme itse rahaa, jonka käytöstä itse päätämme, mutta todellisuudessa toimimme kuin marionetti -nuket näytelmässä. Raha määrittää kaikkea elämässämme. Emme kaipaa rahaa, vaan janoamme vapautta, luullen että saamalla sitä lisää saamme takaisin vapautemme, josta alun alkaen rahan vuoksi olemme luopuneet.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että synnymme hyvin tiukkaan normiin, jota on vaikeaa kyseenalaistaa. Tämä yksinkertaisimmillaan näyttäytyy siltä, ettet täysin voi itse päättää, miltä elämäsi näyttää. Et voi päättää, haluatko tienata rahaa vaiko et, etkä oikein sitäkään, miten. Kun rahaa on pakko tienata elääkseen jollain tavalla muiden mukana, syntyy kilpailullinen lähtökohta kysynnälle, jossa ei lopulta ole mahdollista täysin vaikuttaa, miten elämäänsä rahoittaa. Nuo lähtökohdat kilpailulle eivät ole tasavertaiset. Ei myöskään ole mahdollista päättää, milloin, miten tai missä raha ansaitaan.

Tällöin voit päätyä viettämään jotakuinkin 260 päivää vuodesta paikassa, joka ei oikeastaan anna sulle mitään. Hyvin harvassa ovat ihmiset, jotka voivat toteuttaa itseään työnsä kautta. (Tai ehkä tää on vaan duunari kerroksen ongelma. Niin kuin suurimmaksi osaksi onkin.) Suoritat mekaanisia tehtäviä, luomatta mitään uutta, ostaen tavaraa, jota et tarvitse, tuijottaen ruutua, todeten, kuinka oma elämä lipuu läpi sormien, etkä ole saanut toteutettua itseäsi millään tavalla. Jos palataan (taas) ihmisen tarvehierarkiaan, ihmisyyden ylin tarve, kun kykenet huolehtimaan riittävästi ravinnosta ja turvastasi ja sosiaalisista suhteistasi (mihin länsimaalainen hyvin pitkälle yltää), on itsensä toteuttaminen. Tähän yhtälöön on hankalaa tavanomaisen ihmisen vaikuttaa. Mahdotonta se ei ole.

Mutta se mihin sä voit vaikuttaa, on se sun nimenomainen oma-aika työn ulkopuolella.

Ja silloin elämänhallinnasta tulee keino – vaiko vaatimus – nykyihmiselle tasapainon löytämiseksi kaiken runsauden keskellä, jossa hän ei tunne enää vapautta.

Mietitäänpä alkua uudelleen.

Mitä luulet,

onko ihminen kehittynyt tarkoituksekseen tuntea jatkuvaa ristiriitaa tekemisiensä välillä,

tuntien toistuvaa tyytymättömyyttä ja aivosumua ja väsymystä?

En minäkään.

Enkä usko että ihmiset tuntivat savannillakaan, tai jos tuntivat, he tiesivät että on aika levätä heti tilaisuuden tullen.

Lue lisää:

keho on kaunein asusteesi

suurin ongelmamme on merkityksetön työ – ja sille pitäisi tehdä jotakin

hidasta dopamiinia nopean sijasta

ajatuksia yksinkertaistamisen takana

raha katoaa, jos et käytä sitä johonkin, millä on merkitystä

Blogit.fi

Instagram