Koska et muista kuka olet kesäisin:

ensinnäkin

Seelari on place to be. Pyöräile siis Seelariin ja ota lasi valkoviiniä. You, yourself and you.

Sitä ennen tee croissanttia brie juustolla pakettiin, ota mehulle viinilasi ja syö aamupalaa puistossa.

Ja edes kerran

juhli läpi yön, etsi jatkot, ui nakkena, syö aamupalaa hotellissa ja kävele aamuysiltä kotiin. Unohtamatta karaokekoppeja (ja teurastajaa, tietenkin).

Muuta kivaa? Lue kirjaa puistossa aamulla ja illalla ja siinä välissä. Ja vaikka tuntuukin hankalalta valvoa puoleen yöhön, tee se, edes kerran, auringonlaskun vuoksi. Pallon ollessa juuri punaisimmillaan, kaiken loppuessa ja taas alkaessa, laita korvista lempikappaleesi soimaan.

(P.s note to yourself: jos koskaan tapaat jonkun, tee se juuri niin. Uikaa, syökää mansikoita ja kun värit muuttuvat ja kaikkeus hiljenee, laittakaa kuulokkeista sama laulu soimaan. Eläkää omassa kuplassanne, silleen että koko maailmankaikkeus värisee.)

Olen elossa,

siten kuin kaipasin. En halunnut lähteä Berliiniin, halusin seikkailla ihan tässä päivää. Sen sain, sellaisen, joka tuntuu eniten. Kun vain pysyy avoimena elämä voi yllättää koska tahansa. Se värittää arkeni sateenkaareksi.

Avoimuus kun on polku läsnäoloon, läsnäolo polku rakkauteen – ja jos minulta kysytään, niiden yhteinen liitto elämän suurin nautinto. Siteeratakseni Beth Kemptonia kirjassaan Wabi Sabi – japanilaista viisautta epätäydellisen täydelliseen elämään: ”Uskon, että vain niiden yhteydessä täydellisyys on aitoa. Aika voi pysähtyä ohikiitävän silmänräpäyksen ajaksi. Ja sitten tuo hetki on jo taas tiessään. Täydellinen hetki epätäydellisessä maailmassa.”

Ajattelen: tunne on sama kuin rakkaudessa. Jolloin oivallankin: läsnäolo on kosketus rakkauteen, omaan rakkauteesi. Syvimpään psyykesi olemukseen, sinne missä pulppuaa lämpö, missä mikään ei ole vialla, sillä siellä ei ole murhetta tapahtuneesta, ei huolta tulevasta.

Oivallus saa mieleni ajattelemaan tätä yhä enemmän: kun puhutaan rakkaudesta, tietoisuudesta ja läsnäolosta, intuitiostakin, näitä kaikkia tavoittelemalla tavoitellaan itse asiassa juuri toisiaan,

rakkautta itseään.

Sillä tavoitellakseen rakkautta, on ymmärrettävä mitä rakkaus tarkoittaa: se on Owe Wikströmiä lainatakseni sitä, kun kohtaa täysin hyväksyvän toisen. Jotta toisen voi täysin hyväksyä, tarvitaan tietoisuustaitoja, ymmärrystä ja viisautta asioiden luonteesta, että asiat eivät tapahdu meitä vastaan, eikä mikään ole henkilökohtainen rikos minuutta vastaan. Lopulta läsnäolo on tila jossa nämä kaksi yhdistyy: itsensä ja maailman näkeminen sellaisena kuin ne ovat ja niiden antamista olla, jossa intuitio on oman rakkauden äänen seuraamista.

Silloin mielenrauha, läsnäolo, tietoisuus, kaikkeus,

elää pohjimmiltaan rakkaudessa.

Omassa rakkaudessa. Siinä joka juurtuu musta maahan, jota tuuli ei heiluta, sade ei piiskaa. Se on ja pysyy ja kestää, on turvallinen syli, jossa olla. Siksi että siinä on kaikki. Rakkaudessa asuu turva ja luottamus, usko ja toivo. Viisaus. Siksi läsnäolo tuntuu niin hyvältä.

Kun mikään ympärilläni ei liity muhun, mä olen ja hengitän ja riitän ja olen turvassa siitä kaikesta huolimatta, virtaan huomiseen päivään, seuraavaan hetkeen, jouhevasti ja kevyesti pulputen. Muut menee, minä jään. Aina.

Jolloin kun mieli alkaa sakkaamaan, pysäytän kaiken ymmärtämällä kaiken ulkoisen turhuuden ja erillisyyden, jossa ainoa ongelman aiheuttaja on maksimissaan se, että mun oma rakkaudettomuuden haava huutaa itseään näkyväksi, jolloin sitä on syytä halata. Se ei ole muut, se on vain minä ja oma pääni ja kuviteltu turvattomuuteni.

Juhani Torkki kirjoittaa kirjassaan Järkevä onni:

”Epiktetoksen mukaan kohtaloa rakastamalla ihminen tavoittaa täydellisen vapauden. Mitään muuta tietä vapauteen ei ole kuin se, että alkaa haluta juuri sitä, mitä kohtalo on itselle säätänyt.”

Kohtalon seuraaminen ei tarkoita lapamatona joessa virtaamista. Se tarkoittaa sitä, että voit yrittää muuttaa kanootin suuntaa, muttet voi uida vastavirtaan. Voit yrittää, voit koittaa, voit haluta, muttet pakottaa.

Rakkaus ei pakota. Jos teko ei ole rakkaudellinen teko, sieltä elämä kaikkoaa. Hetki, oma äänesi, mielenrauhasi. Siellä missä et ole, ei ole elämää.

Järkevä onni saa mut pohtimaan järkevän onnen ja tunteen onnen tasapainoa. Vain ymmärtääkseni, että ihminen on maailman surkein noiden äänien kuuntelussa – ja se onkin ongelma koko jutussa. Kun niitä pitäisi kuunnella, emme kuuntele ja vastaavasi kun ne pitäisi sivuuttaa, uskomme niitä. Kun tunne käskee seuraamaan unelmiasi, annamme pelon voittaa ja kun tunne käskee syömään kaikki kaupan karkit ja sipsit ja limsat, luulemme sen olevan oikeassa. Järkevä onni ja tunteen onni ovatkin eri puolia meissä, palvellen eri tarkoitusta ja niitä on opittava käsittelemään omalla tavallaan. Silloin elämä on rikasta ja hyvää, sitä mieltä minä olen.

Jos mietin, missä kohdin tunnen voimakasta onnea – sellaista sydämestä väpättävää tyytyväisyyttä, lämpöä ja väreilyä, joka kestää, eikä ole ohimenevää – on paitsi perinteinen haahuiluni, myös tarinat. Sen voin ottaa mukaan, se kulkee mun sydämessä ja voin palata siihen koska tahansa. Avain noihin tarinoihin on avoimuus.

Ja tiedätkö mitä muuta tarinat tekee? Ne kasvattaa sua ihmisenä. Asioiden kokeminen syventää sun ajattelua. Jos sä et koe mitään, on hankalaa kehittyäkään missään, ja silloin myös ihmisten välinen keskustelu ja siten yhteys jää pintapuoliseksi.

Kaikki elämässä jää.

Silloin järkeväksi onneksi muodostuu rajojen asettaminen tunteille.

Mutta itse elämä,

elämä on tarkoitus elää tunteella,

tunne on sydämen kuuntelua järjen lävitse. Järkevä on poukkoilevien ja hallitsemattomien tunteiden suitsemista palvelemaan itseään paremmin, ei pelkoa. Pelko on äärimmäistä järkeilyä, jossa tunteiden olemassa olo on sivuutettu.

Tämä saa mut ajattelemaan sitä, kuinka meitä usein kehotetaan opettelemaan sanomaan ei, mutta mä oon oikeastaan sitä mieltä, että yhtä tärkeää meidän olis opittava sanomaan kyllä.

Kyllä seikkailulle ja elämälle.

Ja tiedätkös, ensimmäistä kertaa elämässä, mä ihan oikeasti kuulen tuon äänen.

Sitä varten pysähdyn, antaudun hetken hiljaisuudelle ja viimein kysyn:

mikä tuntuu oikealta,

ei järkevältä tai perustellulta tai laskelmoidulta tai edes sellaiselta, jonka ajattelen vastaavan kaikkiin toiveisiini tai mitä ihan eniten haluaisin ja toivoisin,

vaan tuntuu.

Oikea valinta tuntuu rauhalta ja levollisuudelta ja lämmöltä ja naurulta. Pelko voi harhauttaa, yrittää peittää tuon äänen, mutta siellä alla se on. Se kutsuu kun pysähdyt ja kuuntelet.

Sitä onkin hämmästyttävän vaikeaa kuunnella. Saatamme luulla kuulevamme sen, mutta todellisuudessa kuuntelemmekin pelkoa, häpeää, riittämättömyyttä. Tottumusta ja tapoja. Muita ihmisiä. Sitä voi siis helposti kuvitella kuuntelevansa itseään, vaikkei siitä todellisuudessa ole kysymys.

Intuitiota ei voi kuulla, jos ei elä mielenrauhassa. Silloin sitä keskittyy kaikkeen ulkoiseen, syyttää kaikkea muuta, universumia tai ketä tahansa, elää huomisessa, menneessä ja tulevassa. Intuitio ei vain elä missään siellä. Se elää vain tässä, se ei ennakoi iltapäivään ei huomiseen, ei vuoden päähän. Siellä elävät vain murhe ja kohtaamattomat toiveet.

Ja nyt kun tunnen ne kaikki, olen tavannut ja kätellyt ja hyvästellyt ja siten osaan erillistää ne itsestäni, kuulen kuka puhuu ja kuka on äänessä, kellä on toiveita ja tarpeita. Siksi kuulen niiden joukosta myös oman ääneni.

Joten kyllä,

elämä on ollut viime aikoina aika kivaa.

Ja mikä parasta:

se on vasta alussa.

Koskaan kun ei tiedä, minne seikkailu johdattaa.

Instagram

Blogit.fi